Katsokaa, kun Bella Ciao kajahtaa! – Johanna Sumiala

Poikkeusolot ovat päättyneet, julisti media kesän korvalla. Elämä, täällä meillä Suomessa, näytti ainakin hetkellisesti palautuvan siihen, mitä olin tottunut kutsumaan normaaliksi. Uutiset kertoivat, miten ravintolat ja terassit täyttyivät, kuinka urheilukilpailujen katsomoista kannustettiin taas kotijoukkueita ja miten turisteja houkuteltiin hotellejaan avaaviin lomakohteisiin. Kaikki oli, halusin ajatella, melkein kuin ennen, kunhan vain jaksoi pitää turvaväliä, pestä käsiä ja käyttää kasvomaskia, siellä, missä sitä toivottiin tai vaadittiin.

 

Kuva 1: Kuvahaku verkosta hakusanalla koronavirus

 

Minulle, kuolemasta kirjoittavalle media-antropologille, viime kevät ja sen jälkimainingit olivat ja ovat edelleen hämmentävää aikaa. Täkäläisestä horisontista katsottuna vain kolme kuukautta sitten kuolema ja sen uhka vyöryi uutiskanavalta toiselle ja täytti sosiaalisen median viesteillään ja kuvillaan. Pieni kruunupäinen virus sai hyvinvoivan lännen polvilleen tavalla, jota ei ole nähty sitten toisen maailmansodan. Vaikka vielä on aivan liian aikaista arvioida, miten joukkokuolema hyvinvoivaa länttä kohteli, on hyvä pysähtyä hetkeksi pohtimaan toisen aallon nostaessa ehkä jo päätään – mitä viime keväänä mediasta katsottuna oikein tapahtui.

Kuolemasta ja mediasta on viime vuosikymmeninä kirjoitettu hyllymetreittäin akateemista tutkimusta. Yksi useimmin toistettu ajatus on, että moderni länsimainen joukkoviestintä (mass media) palautti kuoleman julkiseksi. Samalla tämä näkemys haastoi ajatuksen, että modernit, maallistuneen yhteiskunnat ovat kuoleman kieltäviä, tai ainakin torjuvia yhteiskuntia. Nyt elämme monien tutkijoiden kuten kuoleman sosiologin Tony Walterin mielestä aikaa, jossa kuolema on levittäytynyt paitsi joukkoviestinnän maailmaan, myös sosiaaliseen mediaan ja sen lukuisille alustoille. Kuolemasta viestivät samanaikaisesti niin journalistit kuin tavallisetkin kansalaisetkin. 

Nykyinen mediaympäristö myös muokkaa kuoleman näkyvyyttä monin eri tavoin. Lyhyesti ja ytimekkäästi, se näyttää suosivan poikkeuksellisena pidettyä, spektaakkelimaista kuolemaa, joka on yllättävä, äkillinen ja johon liittyy vahva symbolinen ulottuvuus. Kevään 2020 koronakuolema täytti kaikki nämä ehdot. Viruksen mukanaan tuoma kuolema yllätti monien länsimaiden päättäjät ja kansalaiset, sen uhka näyttäytyi paitsi konkreettisena myös vahvasti symbolisena Idästä levittäytyvänä kuolettavana vaarana, joka uhkaa saattaa länsimaiset yhteiskunnat hallitsemattomaan tilaan – tulkinta, jota myös aktiivisesti esimerkiksi Yhdysvalloissa tuotetiin ja ylläpidetiin tiettyjen poliittisten tarkoitusperien palvelemiseksi. 

Media-antropologisesta näkökulmastani tarkasteltuna ei ole yllättävää, että tuo uhka – joko konkreettisena ja/tai symbolisena myös ritualisoitui mediassa monisäikeisesti. Yksinkertaisesti ajateltuna rituaalin tehtävänähän on tuoda juuri järjestystä kaaokseen, rakennetta sosiaalisiin murtumiin. Ja mitä suurempi uhka, sen vahvempi tarve rituaaleille. 

Hieman konkreettisemmin ajateltuna näitä rituaaleja voi etsiä ja tunnistaa erilaisista mediassa kiertävistä toistuvista, kaavoittuneista ja symbolisesti ladatuista viesteistä. Niitä voi havaita niin twiiteissä, YouTube-videoissa kuin Instagram tai Facebook postauksissakin. Viestit kuten #prayfor…, ”Rest in Peace” (RIP) ovat tyypillisiä esimerkkejä tämän päivän median rituaalisesta viestinnästä. 

Ajattelen, että yksi tapa jäsentää kuoleman ritualisoitumista tämän päivän mediassa on ajatella sitä antropologi Victor Turnerin tapaan eräänlaisena elämän kriiseihin liittyvänä siirtymärituaalina. Tässä ajattelumallissa rituaalien kaipuu käynnistyy, kun yhteiskuntaan syntyy halkeama, jossa normaalina pidetty arki katkeaa tai rikkoutuu – tässä koronakuoleman uhan ja/tai todellisuuden myötä. Tätä vaihetta seuraa, liminaalitila, jossa vanha järjestys, arki ennen koronaa, on murtunut, mutta uutta järjestystä ei ole vielä syntynyt. Turnerin klassisessa teoriassa siirtymärituaalien tehtävänä on nimensä mukaisesti auttaa yksilöä ja yhteiskuntaa siirtymään kuoleman synnyttämän kriisin jälkeen uuteen aikana ja tilaan, jossa uusi järjestys on muovautunut rituaalisen toiminnan seurauksena. 

Klassisen antropologisen teorian sovittaminen nykyiseen mediaympäristöön ei ole tietenkään mutkatonta. Vallitseva mediaympäristö rituaalien paikkana ja yhteisönä poikkeaa monin tavoin niin sanotuista perinteisistä yhteisöistä. Tämän päivän media ja sitä seuraavat ihmiset ovat alati liikkeessä. Median rajat, esimerkisi uutismedian ja sosiaalisen median välillä, ovat ajoittain häilyvät ja näiden medioiden seuraaminen tai niiden alustoilla osallistuminen on usein hetkellistä. Myös siirtymärituaalin eri vaiheita on joskus vaikea sijoittaa tiettyihin tapahtumiin, paikkoihin tai toimijoihin. Tulkitsen pikemminkin, että median rituaalit elävät ja niitä tuotetaan nykyisessä mediassa samanaikaisesti lukuisissa eri paikoissa. Näistä rajoituksista huolimatta väitän, että rituaalinen näkökulma tarjoaa myös poikkeuksellisia mahdollisuuksia tarkentaa katse tiettyihin symbolisiin tapahtumaketjuihin ja pohtia niiden sosiaalista ja kulttuurista merkitystä vallitsevassa mediakyllästeisessä todellisuudessamme. Mediateoreetikko James Careyn ajatusta seuraten mediassa on kautta historian ollut ja yhä edelleen on kyse sekä informaation siirrosta että yhteisön vahvistamisesta.

 

Halkeama

Media-antropologisessa katsannossa yksi symbolisesti vahva rituaalinen murtuma mediassa liittyy siis viruksen ja sen myötä kuoleman matkaan kohti läntistä maailmaa, Yhdysvaltoja, Eurooppaa ja myös Suomea. Ajattelen, että suomalaisesta näkökulmasta katsottuna, koronakuolema näyttäytyi mediassa vuoden 2020 alkupuolella vielä kaukaisena Kiinan Wuhanin toreihin liittyvänä ikävänä ja huolestuttavana asiana. Kuolema oli tullut julkisuudessa näkyväksi, mutta se vaikutti vielä kaukaiselta uhalta. Itsekin muistan, miten matkustelin vielä vuoden alkupuolella Tukholmassa ja Lontoossa varsin huolettomasti. 

Vasta kuoleman saavuttua uutisten myötä Eurooppaan; Italiaan, Itävaltaan ja Espanjaan tilanteen vakavuus pysähdytti myös täkäläisen median. Uutiset kertoivat, miten talvilomamatkailijat toivat viruksen Suomeen. Ei mennyt aikakaan, kun uutiskuvat niin meillä kuin maailmakin täyttyvistä sairaaloista, suojapukuisista hoitajista ja ruumiita kuljettavista kuorma-autoista ja toivat korona-kuoleman olohuoneisiin ja arkeen poikkeuksellisella tavalla. Pian vastaavat kuvastot levisivät Euroopasta Yhdysvaltoihin. New Yorkissa kaivettiin joukkohautoja, ruumiit täyttivät sairaaloiden käytäviä ja jopa tyhjillään olevia hotellihuoneita. Rituaalisesta näkökulmasta tarkasteltuna, murtuma normaalista arjesta oli tapahtunut ja siirtymä liminaaliin käynnistyi.

 

 Kuva 2: Kuvakaappaus New Yorkin joukkohautauksesta CBS:n uutissivulta 10.4.2020.

 

Uutisointi oli pysäyttävää, myös minulle kuoleman ja median tutkijalle. Ammattikilellä ilmaistuna koronakuolema muuttui mediatapahtumaksi, jota mediassa ryhtyivät seuraamaan päätoimisesti niin uutismediat kuin erilaiset sosiaalisenkin median toimijat. Arkinen uutisvirta kääntyi katastrofimoodiin. Koronasta tuli tapahtuma, joka säteili globaalisti. Tuo tapahtuma täytti lähes kaikki uutislähetykset. Huomasin, miten itsekin nauliuduin ruudun ääreen seuraamaan korona-uutisia, jotka tuntuivat jatkuvan tunnista toiseen. Lähetykset olivat toisteisia, mutta niiden seuraamiselle ei tuntunut olevan vaihtoehtoa. Suomessakin kamerojen eteen marssitettiin kerta toisensa jälkeen THL:n asiantuntijoita. Myös maan johtavat poliitikot seisoivat päivä toisensa jälkeen rivissä antamassa lausuntoja tiedotustilaisuuksissa. 

Erityisen vahvaksi rituaaliksi muodostui tartunta- ja kuolleisuuskäyrien seuraaminen. Uudet tartuntaluvut, uudet kuolemat ja yhä uudelleen toistuvat arviot tilastoitujen tapausten määristä ja tartuntojen leviämisen suunnasta antoivat hahmon mediassa leijuvalle kuolemanpelolle. Se, kuinka luotettavia tilastot olivat ja kuinka tilastollisesti vertailukelpoisia ne olivat kansainvälisesti, vaikutti olevan toisarvoista grafiikkojen rituaaliseen voimaan verrattuna. ”Flattening the curve” -ajatusta toistettiin niin uutismediassa kuin sosiaalisessakin mediassa mantran tavoin. Eri sosiaalisen median alustoilla kansalaiset seurasivat valppaasti kansallista ja kansainvälistä uutisointia ja osallistuivat uutisten kommentointiin. Ajatusten ja mielipiteiden vaihto kävi ajoittain kiivaana mediassa. Itsekin huomasin, miten toisaalta kaipasin auktoriteetteja ja toisaalta halusin haastaa heitä. Monet Facebook-ystäväni jakoivat aktiivisesti koronaan liittyviä uutisia meiltä ja maailmalta sekä kierrättivät erilaisia aiheeseen liittyviä meemejä. Erityisesti mieleeni jäi ”Stay the fuck at home” -kehotus ystävän ”fiidistä”. Tämänkaltaiset meemit loivat sosiaalisessa mediassa painetta noudattaa Suomen(kin) hallituksen asettamia historiallisen ankaria määräyksiä. 

 

Välitila

Mutta korona-kuolemaa ei vain pelätty, vaan sitä myös elettiin todeksi mediassa ja sen välityksellä. Huomasin kevään aikana ilahtuvani siitä, miten paljon erilaisia ihmisiä yhdistäviä rituaalisia käytäntöjä mediasta löytyi koronakuolemaan liittyen ja sen kirvoittamana. Eri puolilla maailmaa eristetyt ihmiset ”postasivat” ja jakoivat kuvia ja videoita, joissa he lauloivat, soittivat ja taputtivat yhdessä. 

Yksi näkyvimmistä verkossa levinneistä liminaalivaiheen rituaalisista ilmauksista oli parvekkeilla musisointi. Italiassa parvekkeilta kaikui vanha partiasaanilaulu Bella Ciao. Huomasin liikuttavani joka kerta, kun laulu kajahti YouTuben välityksellä Euroopan toiselta laidalta. Me emme luovuta viruksen edessä – oli viesti, jonka otin omakseni laulun sanoista. Eikä musisointi verkossa suinkaan loppunut siihen. Joku soitti kitaraa Barcelonassa, Moskovan lähiössä dj. rytmitti paikallisten korona-arkea. Ranskassa joku lauloi oopperaa parvekkeelta. Hetkellinen yhteenkuuluvuuden tunne ja halu liittyä muihin eristettyihin mediayhteiskunnan kansalaisiin välittyi niin amatöörivideoista kuin suurten mediatalojen uutispätkistäkin. Jotakin poikkeuksellista ja tunteita liikuttavaa oli ilmassa. Sen aistin itsekin.

 

 Kuva 3: Kuvakaappaus. Torinolaiset kokoontuvat yhdessä parvekkeilleen laulamaan Bella Ciao -laulua.

 

Toinen erityksen kirvoittama rituaalinen käytäntö liittyi taputtamiseen. Mediassa levisivät kuvat, kun kansalaiset eri puolilla maailmaa Intiasta, Brasiliaan, Euroopasta Pohjois-Amerikkaan halusivat osoittaa arvostustaan ja kunnioitustaan sairaaloissa työskenteleville lääkäreille ja hoitajille. Iso-Britanniassa uutisoitiin näkyvästi, miten paikallinen NHS sai kiitosta ja kannustusta. Myöskään uhreja ei unohdettu, kun virukseen menehtyneet ammattiauttajat kasvokuvineen ja nimineen julkaistiin esimerkiksi BBC:n verkkolähetyksessä. 

Omasta lähipiiristäni huomasin käytännön, jossa kaupunkilaiset laittoivat nalleja ja muita pehmoleluja ikkunoille, jotta koronaeristyksessä elävät naapurin lapset voisivat laskea ja etsiä niitä rajoitetuilla ulkoiluhetkillään. Myös tällaiset hellyttävät, varsin kotikutoiset kuvastot kiersivät mediassa. Korona sai hetkeksi nallen pyöreät ja pehmeät piirteet. 

Entä sitten korona-aiheiset laulut? YouTube, tuo armoitettu harrastelija- ja ammattitrubaduurien kanava, tarjosi alustan lukuisille viruksen, eristyksen ja kuoleman kirvoittamille esityksille. Eikä siinä kaikki. Pop-maailman ykköstähdet tuottivat Lady Gagan johdolla virtuaalilähetyksen, jossa sellaiset ikonit kuten Paul McCarthy ja Stevie Wonder esiintyivät monien muiden joukossa ja antoivat julkisen tukensa koronan kanssa taisteleville työntekijöille ja viruksen uhreille. 

Nykyistä mediaympäristöä luonnehtii kuvallisuus. Huomasin itsekin omissa sosiaalisen median verkostoissani, miten koronameemien kierto kiihtyi pandemian ja sosiaalisen erityksen etenemisen myötä. Eräskin yhdysvaltalainen Facebook-ystäväni päätti ryhtyä jakamaan pandemiaan liittyviä huumorimeemejä ”fiidissään”. Hän halusi näin keventää raskasta tunnelmaa ja tarjota vastapainoa synkille tilastoille ja kuolemauutisille. Ajattelin usein ystäväni meemejä peukuttaessa miten huumorin ja naurun merkitystä ei koskaan pitäisi vähätellä vaikeista tilanteista selviämisessä. 

Jotkut niistä, jotka eivät olleet eristyksissä, innoittuivat tekemään katutaidetta. Erilaiset maskikasvoiset muraalit ilmestyivät katukuvaan eri puolilla maailmaa, myös Helsingissä. 

Kuvat muraaleista saivat tilaa niin uutismediassa kuin sosiaalisessakin mediassa. Kävin tyttäreni kanssa kesällä ikuistamassa yhden näistä muraaleista Helsingin Vallilassa.

 

 Kuva 4: Muraali Helsingin Valillassa.

Uusi normaali?

Haluaisin väittää, että vallitseva mediaympäristö erilaisine rituaalisine käytäntöineen, teki hetkellisesti näkyväksi Turnerin liminaalitilaan liittämän ajatuksen yhteisöstä (communitas). 

Tulkinta saattaa kuitenkin osoittautua paitsi liian pikaiseksi myös optimistiseksi. 

Tämän päivän mediaympäristöä yhteisönä luonnehtii häilyväisyys ja jatkuva liike. Hetkellisesti jaettu ja koettu sympatia ja solidaarisuus yhdellä alustalla, kääntyy nopeasti ja helposti kritiikiksi, antipatiaksi ja vihamielisyydeksi jollain toisella alustalla. Yhdysvalloissa, jossa koronakuolematilastot ovat maailman pahimpia, koronavirus on vahvistanut näkyvästi myös poliittista polarisaatiota ja jopa vihaa järjestelmää kohtaan. Vastaavia esimerkkejä löytyy toki myös muualta maailmasta. Tätä kirjoittaessa koronarajoitusten vastaiset mielenosoitukset ovat jo jalkautuneet Eurooppaankin.

Mutta palataan vielä takaisin Turnerin rituaalimaliin. Siinä liminaalivaihetta seuraa uusi järjestys ja elämän palautuminen uudelleen järjestyneenä, normaaliin. Kun seuraan uutisia ja sosiaalista mediaa, käy ilmeiseksi, että tänä päivänä uutiset koronatartunnoista ja kuolemista ovat taas kasvussa. Tartunnat lisääntyvät hurjaa vauhtia Euroopankin eri puolilla. Uutta turnerilaista järjestystä ei ole näköpiirissä. Sen sijaan, näyttää siltä, että olemme menossa jälleen kohti uutta liminaalia – poikkeustilaa. 

Jään miettimään, vieläkö yhteenkuuluvuutta vahvistavat rituaaliset käytännöt – laulun, tanssin, kuvien ja taputusten siivittämänä osoittavat voimansa koronakuoleman edessä, vai odottaako meitä mediayhteiskunnassa koronaväsymys. Jos tai kun tällaiset paineen sietokykyä ja peräänantamattomuutta vahvistavat rituaaliset käytännöt mediassa hiipuvat, onko seurauksena odotettavissa rituaalinen tyhjiö? Vai saavatko tulevaisuuden mediassa solidaarisuutta vahvistavia rituaaleja enemmän näkyvyyttä sellaiset rituaaliset käytännöt, jotka etsivät ja tuomitsevat syntipukkeja. 

Jään odottamaan vastauksia. 

En silti halua lamaantua. Tiedän, että voin myös omalta osaltani vaikuttaa siihen, millaisia rituaalisia lauluja, kuvia ja eletä mediassa koronakuolemaan liittyen jaetaan ja kierrätetään. Siksi, Bella Ciao kajahtaa korviini edelleen, kun avaan YouTuben.

 

Johanna Sumiala on media-antropologiaan erikoistunut viesrtinnän apulaisprofessori Helsingin yliopistosta

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KORONAPÄIVÄKIRJAT

Kuolemasta ja elämän täyteydestä – Kaisa Kuurne

Kuva: Tiiu Kaitalo

Hänet löydettiin aamulla kuolleena lattialta makaamassa.” Ajan autoa, isäni soittaa. Olimme menossa ostamaan vappupalloa, lapsi oli nukahtanut autoon. Teen U-käännöksen ja ajan kotiin. 

 

Tätini oli omaperäisin tuntemani ihminen. Hän säilytti sisäisen vapautensa, omaleimaisuutensa ja luomiskykynsä paikoissa, joissa moni muu olisi nujertunut. Hän maalasi, kirjoitti runoja ja tarinoita. Kun olimme lapsia, hän kertoi kiehtovia tarinoita Kyy Yrmeästä. Tammikuussa hän kertoi tyynesti – jopa hieman innokkaasti – odottavansa kuolemaa. Elämä laitoksessa oli käynyt ahtaaksi, kehokaan ei enää kyennyt. Sitten hän lensi vapauteen, ja me muut jäimme hämmentyneinä selittämään tapahtunutta itsellemme. 

Tartuntaturvallisuuden vuoksi vasta myöhemmin kesällä järjestetyssä muistotilaisuudessa hänen nuorin veljensä itki niin, että hartiat hytkyivät. Muutaman kuukauden päästä tämä kuoli sairauskohtaukseen. Isäni jäi urheasti selvittämään kahden sisaruksen kuolinpesää. 

 

Tänä keväänä korona nosti kuoleman kollektiiviseen tietoisuuteen. Kevättalvella kukaan ei vielä tiennyt, millaista tuhoa korona saa aikaan. Nyt suuskuun loppupuolella koronaan on maailmanlaajuisesti kuollut yli 950 000 ihmistä. Suomessa on toistaiseksi päästy vähällä, mutta pelko toisesta aallosta on käsin kosketeltavasti läsnä. Terve pelko suojelee ja saa käyttäytymään viisaasti. Aistittavissa on kuitenkin myös lamaannuttavaa pelon ilmapiiriä. Minulle korona on toiminut peilinä elämän täyteydestä. 

 

Karun kevään jälkeen kesän runsaus on tuntunut erityisen yltäkylläiseltä. Elokuinen aamukaste tuntuu varpaissa viileältä, kun hipsimme paljain varpain hiekkalaatikolle. Lapsi tekee minulle hiekkakahvia ja syntymäpäiväkakun joka päivä: ”Onnea äiti, hyvää syntymäpäivää”. Hänen kanssaan elämäni on yhtä juhlaa. Ennen häntä oli alkuja, jotka putosivat, ehtyivät ja katosivat jo kauan ennen syntymää. Laskin kukat virtaavaan veteen ja istuin kohtuni tyhjyydessä yksin. Pieniä lapsenalkuja ei kukaan laskenut edes kuolleiksi. 16 vuoden odotuksen jälkeen jokainen päivä äitinä on syntymäpäivä. Päätämme jokaisen päivän yhteiseen kiitoshetkeen lapsen kanssa. Luettelemme rakkaiden nimiä ja asioita, joista haluamme tänään kiittää. Hänestä kiitän joka päivä. Hiljaa mielessäni pyydän, että saamme kaikki olla mahdollisimman pitkään yhdessä. 

 

Paljon ennen lasta hoidin kuolevaa äitiäni. Kun odotimme yhdessä hänen kuolemaansa, elimme kuin viimeistä päivää. Keräsimme sieniä, heitimme koirille palloa, katselimme valokuvia, ja puhuimme merkityksellisistä asioista. Ennen muuta olimme hupenevissa hetkissä väkevästi läsnä. Leivoin joka päivä leipää, piirakoita ja pullia. Juuri rakennettu hirsitalo tuoksui onnelliselta kodilta. En muista elämän olleen koskaan niin täyteläistä kuin myöhemmin vastasyntyneen kanssa. 57-vuotias äitini koki saaneensa elämältä kaiken, mitä oli toivonut.

 

Viisi päivää ennen kuolemaa kysyin äidiltä, pelkääkö hän kuolemaa. Hän vastasi levollisesti, ettei pelkää kuolemaa mutta haluaisi tietää, milloin se tapahtuu. Haluaisi tietää kolme päivää, tai ehkä viisi päivää aiemmin. Hän ei halunnut kuolla itseltään salaa. Hän halusi kuolla itse ja sen hän teki. Hän heräsi syvästä tajuttomuudesta kuolemaan, katsoi jonnekin syvälle ja kysyi meiltä: ”Tuonneko on mentävä yksin? Saatatteko?”. Me lapset vuorottelimme hänen vierellään. Kun isäpuoleni tuli yöksi, hänen olemuksensa rentoutui. Kuulin ovelta hänen kertovan, kuinka vaikeaa on jättää hyvästit. Sinä yönä hän lähti. Me tyttäret pesimme äidin liikkumattomat jäsenet ja puimme ne mekkoon niin kuin hän oli meidät monesti pukenut. 

 

Kun on kulkenut kuolemaan jonkun kanssa, on mahdotonta palata abstraktiin ajatukseen kuolevaisuudesta. Kuoleminen on konkreettista kehon ja mielen hajoamista, rakkaiden jättämistä ja hämmennystä siitä, minne kaikkien vaatteiden ja tavaroiden omistaja on kadonnut. Joka päivä, kun katson rakkaitani, tiedostan, että jonain päivänä elämä hiipuu ja kuoleminen alkaa. 

 

Tietoisuus kuolemasta riipaisee. Samalla se sytyttää elämän yhä elävämmäksi. Jokainen päivä elossa ja yhdessä todella on syntymäpäivä, sillä synnyn tähän päivään ELOSSA. Saamme olla YHDESSÄ ELOSSA. Illan kiitoshetkessä lapsen kanssa onni viiltää syvältä kuin terävä veitsi ja muistuttaa: ole tässä, ole hereillä. Pienen lapsen kanssa elämän elävyys on paljaasti läsnä. Jokaisen vaiheen katoavaisuus on yhtä nopeaa ja merkillistä kuin kuolevan saattaminen. Täyttymys ja menetys kohtaavat ja kulkevat rinta rinnan. 

 

Kuolema on osa elämän kiertokulkuja, jotka toistuvat paitsi elämän mittakaavassa, myös lukuisia kertoja yksittäisen ihmisen eri elämänalueilla. Elämän elävyys on syntymistä, kasvamista, kukoistusta, väsymistä, hiipumista, kuolemista ja taas syntymistä. Arkkityyppisesti kuolema on elämän syklissä kohta, jossa jokin päättyy ja tekee tilaa uudelle. Se on ”valkoinen luola jonne kuolet josta synnyt” (Tuhatasteinen liekki -runokokoelmastani, 2020). Kuolema pienellä k:lla merkitsee sitä, että jonkin aika on tullut täyteen, halusimme tai emme. Kun ihmissuhde, työsuhde tai jokin ikävaihe päättyy, koemme pienen kuoleman. 

 

Pieniä kuolemia tapahtuu kaiken aikaa. Lapseni harjoitellessa päiväkodissa tunnen surua siitä peruuttamattomuudesta, ettei hänestä koskaan enää tule pientä sylilasta. Samalla iloitsen siitä, miten mutkattomasti hän liittyy muiden lasten leikkeihin. Oivalsin jo lapsena, että elämä kulkee vääjäämättä eteenpäin, mikä tekee sen perusluonteesta haikeaa. Elämää menee aina eteenpäin, eikä koskaan taaksepäin. Elämän uusiutuminen edellyttää luopumista. Elämänvaiheet alkavat ja päättyvät, jotta uusia voi syntyä. Loput herättävät menetyksen tunteita ja tekevät kipeää. Uskontojen ja myyttien voi tulkita kuvaavan elämän uusiutumisen kaavaa. Vasta kuolema lunastaa ylösnousemuksen. Elämä ei voi uusiutua, ellei kuolemavaihetta ole eletty läpi.

 

Joogafilosofiassa ja muissa itämaisissa traditioissa takertumattomuus nostetaan sisäisen harjoituksen ytimeen. Samalla, kun elämä muuttuu ja liikkuu kaiken aikaa eteenpäin, ihmisen neurologinen taipumus on pyrkiä vakauteen. Joudumme tekemään itsemme kanssa töitä pystyäksemme päästämään irti. Pienen kuoleman kokeminen voi rikkoa ja tuntua lopulliselta. Moni pyrkii ohittamaan kuolemavaiheen hyppäämällä tyhjyyden yli, kääntämällä katseen toisaalle tai takertumalla siihen, miten asioiden olisi pitänyt olla. Kuitenkin vain menetyksen kohtaaminen ja aito luopuminen mahdollistavat elävän elämän lupauksen siitä, että kuolemaa seuraa syntymä. ”Ristintien” ylitse ei voi hypätä. 

 

Kuolemavaiheiden lävitse eläminen on sielun synkkä yö, jossa kuljemme Manalassa ja kohtaamme varjomme – sen, jota emme kykene tai halua tiedostaa. Jungilaisittain ajateltuna varjotyö nostaa pintaan sen, mikä estää elävää elämää virtaamasta. Varjotyö on eräänlaista takertumattomuuden harjoitusta: kun elämän sidokset murtuvat, emme takerru niihin, vaan kohtaamme silmästä silmään ja sydämestä sydämeen sen, mitä se nostaa pintaan. Kuolemavaiheessa ihminen kohtaa ”sisäisen orponsa” (Sisäisen orvon viisaus, 2020) – sen osan itseä, joka jäi jo varhain kohtaamatta. Suomalaisessa itsepärjäämisen kulttuurissa sisäisen orvon kokemus tarkoittaa monille oman tarvitsevuuden kohtaamista ja siihen liittyvää häpeää. Sisäinen orpo voi kuitenkin kuljettaa läpi kuolemavaiheen. Sen kaipaus kertoo sumussakin suunnan. Jos kulkee kohti sitä, mitä kaipaa, elävä elämä alkaa hiljalleen virrata ja kuljettaa eteenpäin. 

 

Lapseni jää leikkimään majaa päiväkodin toisten lasten kanssa. Kun näen hänen löytäneen paikkansa muiden joukossa, kävelen hiljaa pois. Pyyhin silmännurkastani kyyneliä ja kohtaan kasvuun liittyvän haikeuden, mutta myös oman lapsuuteni varjot. Olen samanaikaisesti äiti ja pieni lapsi, joka olisi itse kaivannut enemmän turvaa. Jos jättäisin äitinä sylilapsivaiheen päättymiseen liittyvän kuolemavaiheen kokematta, kiistäisin sidoksen tai tarraisin lapseen. Molemmissa tapauksissa toteuttaisin alitajuisesti äitiyden arkkityyppisiä varjoja: joko jättäisin tämän liiaksi oman onnensa nojaan tai eväisin kasvun pitämällä kiinni. 

 

Kuoleman valossa eläminen on viiltävää ja kirkasta. Se kutsuu minua yhä uudelleen hajottamaan sen, mikä kantoi. Se kutsuu minua harjoittamaan takertumattomuutta ja suostumaan elämään silloinkin, kun se ei tunnu hyvältä.  Kuolemavaiheessa tunnen itseni ihottomaksi ja raa’aksi. Tarvitsen tunteille ja tuntemuksille paljon avaraa tilaa – hengittämistä metsässä, koiran pehmeää turkkia, rakkaan ihmisen sydämenlyöntejä, kiireettömyyttä ja aina yhtä kannattelevaa joogaharjoitusta. Joskus itken niin paljon, että tarvitsen kokonaisen vessapaperirullan. Olen oppinut luottamaan siihen, että vuolasta surua seuraa aina yhtä yllättävä elävöityminen. 

 

Kun laskeudun joogan jälkeen savasanaan – kuolleen miehen asentoon – ja kuolen hetkeksi ulkoiselle todellisuudelle, näen sieluni silmin rakkaiden kuolleiden kasvot taivaanrannassa. Kuolema on minulle paradoksi. Kuolema on raja, jota vasten tunnistan elämän täyteyden. Ajoittain se on kuin verho, jonka lävitse yhteys kantaa. Suhteet kuolleisiin ovat yhtä eläviä kuin suhteet eläviin – ja kuitenkin kuolleet ovat poissa. Kuolemaa ei voi selittää, eikä lokeroida. Kun luulee tavoittaneensa, mistä on kysymys, se on jo muuntunut joksikin muuksi. 

 

Kaisa Kuurne (s. 1977) on sosiologi, sosiaalisen hyvinvoinnin tutkimuksen dosentti ja joogaopettaja, joka tutkii elämänvoimia tutkimusmaailman lisäksi myös arkkityyppien ja runojen välityksellä. Kaisan esikoisrunoteos ”Tuhatasteinen liekki” (Basam Books, 2020) käsittää useita kuolemarunoja. Hän on myös kirjottanut isänsä Simo Kuurneen kanssa kirjan ”Sisäisen orvon viisaus – Kuinka löydän kotiin” (Basam Books, 2018).

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KORONAPÄIVÄKIRJAT

Kukkuu korona! – Mervi Leivo

Vanhustyö on uusi musta. Kulttuurisessa vanhustyössä pitkään toimineena koen, että ikäihmisten parissa on viime vuodet kokeiltu, kehitetty ja muotoiltu uusia tapoja taiteen saavutettavuuteen. Elämän merkityksellisten hetkien kohottamisella ollaan kauempana kuolemasta, koetaan elämäniloa. Mutta voisiko kokea kuoleman iloa? Olisiko kuolema oikeus, siitä keskustelu kepeä lounasaihe? Kuten Hugo Simbergin Kuoleman puutarha, jossa vaalitaan taimia, elämän ituja huolella.

Ryhdyin miettimään tätäkin, kun kuuntelin aurinkoisena päivänä käen kukuntaa. Pääsin laskuissani seitsemään. Käen kukunnasta voi kuulemma päätellä jäljellä olevien elinvuosien määrän. Seitsemän vuoden kuluttua olen 59 -vuotias. Eläkevuodet häämöttävät, mitä ikinä se pätkätyöläiselle tarkoittaakaan. Odotettavissa olevaa elinikää jäljellä n. 24 vuotta. Tässä kohdin minusta seitsemän vuotta tuntui paljon paremmalta vaihtoehdolta. Ei, en ole itsetuhoinen, joskus hieman melankoliaan taipuvainen, kyllä, mutta aika moni lähimmäisistäni kuvailisi minua iloiseksi, jopa elämänmyönteiseksi. 

Se, että lyhyt elämänjanan odote kevensi mieltäni, johtuu osittain siitä, että se on helpompi käsittää, ymmärtää mitä kaikkea ko. ajanjaksoon mahtuu – suhteellisuus on läsnä. Mutta kertoo myös, että olen tullut kuulluksi ja nähdyksi, nauttinut tähänastisesta elämästäni. Vaikkei se aina ruusuilla tanssimista olekaan ollut. Tarinani ei ole keskeneräinen, vaan hyvä, juuri nyt. Käytännössä tulkitsemani ennuste ei tuonut muutosta arkeeni, olin jo aiemmin tehnyt testamentin lisäksi hoitotahtoni, siivonnut turhia muistoja nurkistani ja sijoittanut parhaan ymmärryksen mukaan. Askeleeni kuitenkin keventyivät. Kuoleman käsittely mielessä, sekä muiden kanssa toi tietynlaista elämän iloa, kannustusta elää enemmän hetkessä ja leikittelemään. Leikittelemään sillä, miten itseeni ja muihin suhtaudun, miten kohtaan, miten olen tässä maailmassa. 

Kävelyni ovat suuntautuneet hautausmaille, jossa lepäävät julkisesti merkittävän elämäntyön tehneet henkilöt. Mutta myös unohdetut, hylätyt – ihan tavallista elämää ja arkeaan eläneet. Kuolema on tasa-arvoinen, vaikka olosuhteet vaihtelevat. Haudanvakava? Voisiko olla kuolemaniloinen, sallisi tietoisuuden kuoleman vääjäämättömyydestä syventää elämän värejä, tuoda kirkkautta siihen mitä juuri nyt teen tai pohdin, helpottaen läsnä olemista. Ottaa itsensä vähemmän vakavasti, olla rohkea ja itselleen tosi. Otin itselleni tässä harjoittelussa ison askeleen, tanssin haudoilla – ainakin melkein. Harjoittelin tulevan tanssiesityksen liikkeitä uurnalehdossa ja toivon, että Outi Nyytäjä kääntyi haudassaan – innosta, kannustaen.

Omien toiveiden ja itselle mieluisten, elämäniloa tuottavien asioiden pohdinta ei ole minusta itsekästä. Samalla kun miettii, mitkä asiat ovat henkilökohtaisesti tärkeitä ja merkityksellisiä tulee myös ajatelleeksi, mitä muut ihmiset ympärillämme näistä asioista ajattelevat, mitkä asiat ovat heille tosia. Pysähtymällä arkisten mieltymystemme äärelle tavoitamme jotain arvoistamme, olemassaolon peruspilareista, asioista, jotka ohjaavat päivittäisiä valintojamme ja käyttäytymistämme. Tapaamme olla ja elää paitsi itsemme, myös muiden kanssa.

Näidenkin ajatusten pohjalta on toteutettu sarjakuvanäyttely verkossa, työnantajaorganisaatiossani, joka on vanhustyön toimija. ”Entä sitten kun en itse enää pysty?” on Nina Lappalaisen sarjakuviin perustuva näyttely, jossa tutkitaan tulevaisuutta sekä elämän päättymistä, oman pystyvyyden rajoitteet rinnalla kulkien. Taide toimii, kun tarvitsee kiteyttää jotain olennaista ja tärkeää. Sarjakuvassa kuvan ja sanan liitto on vaikuttava. Tulevaisuus on juuri nyt paitsi kiinnostava myös ajankohtainen tarkasteltava, kun arkinen elomme määrittyy monen eri ilmiön ja toimijan yhtälönä. Nyt jos koskaan on hedelmällistä kohdata omat toiveet ja elämän merkitykselliset tekijät.  Ja kuulla käen kukkuvan.

 

Mervi Leivo virittyy mielellään ikäihmisten taajuudelle ja on toiminut pitkään sosiaalialan järjestöjen kehittämistöissä. Paasaa taiteen saavutettavuudesta ja innostuu liikkeestä. Sosiaalialan ja kulttuurituotannon ammattilainen, joka ei vieläkään osaa valita mitä tekisi isona. Eikä ehkä tahdokaan…

Näyttelyn löydät: https://kapyrinne.fi/ajankohtaista/taidegalleria/ Kiitos kuuluu paitsi Nina Lappalaiselle, kollegalleni Maria Murrolle.

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KORONAPÄIVÄKIRJAT

 

 

Coronavår i Mexico – Janna Thorström

Då rädslan första gången grep tag i mig blev jag förvånad. Hade inte räknat med den. Fastän jag hade läst om Corona viruset flera gånger på nätet hade det inte då ännu anlänt till San Pancho. Spanien och Italien med sina höga dödssiffror kändes oändligt långt borta från den lilla mexikanska strandbyn med sina långsamma dagar. Plötsligt vaknade jag till liv. Såg små virusgubbar som färdades med nya gäster till stället vi bodde på. Färdades från smittohärdar och landade just där i vårt kök som vi använde gemensamt med alla andra gäster på det Bed & Breakfast vi bodde på. Samtidigt färdades jag tillbaka med min tanke till en tid i Australien för nästan tjugo år sedan då jag en dag slogs av hur otroligt rädd för döden jag var, hur otroligt lamslagen jag blev av tanken på att dö av en muskelsjukdom.

Under det följande året i Australien började jag läsa om döden, tänka på döden och göra övningar förknippade med den. Jag läste den Tibetanska dödsboken och lade åt sidan en dag i månaden till en personlig dödsdag. En dag blev vigd till att bara fundera över vad det verkligen betydde att dö. Efter många månader insåg jag att det inte spelade så stor roll vad jag möjligtvis dog av, utan det viktigaste var att lära mig att leva så att jag inte kände att mycket blev osagt och oupplevt, begravt under onödiga arbetsuppgifter eller vänskapsförhållanden som hade tappat sin relevans. Mina dödsdagar började handla mer om vad jag ville förändra i min vardag än hur döden möjligtvis skulle se ut eller kännas då den anlände. Samtidigt klarnade en önskan. En önskan att i mån av möjlighet få en chans att möta döden med ett klart medvetande. Här stod jag nu tjugo år senare i en by som på många sätt påminde om det australiensiska Byron Bay jag då bodde i och insåg att rädslan för att dö var här igen. Varför hade den återvänt?

De flesta turister lämnade byn. Reste hem. Gatorna började tömmas. Kindpussar och kramar föll bort. Folk hojtade ”hola!” till varandra från andra sidan vägen. Varje dag hittade jag fler och fler oroliga mejl från familjemedlemmar och vänner. Ibland skrev min syster flera gånger om dagen. Medan de flesta andra reste hem bestämde vi oss med mitt resesällskap Jenna för att stanna. Inte resa hem mitt i den vilda rushen via flygfält fulla med folk. Inte låta oss bli förda av hysterin, utan vänta.

Sen stängde byn sina gränser. Ett filter sattes på plats vid byns ingång och frivilliga bybor kontrollerade varje bil som var på väg in eller ut. Bara sådana som kunde bevisa att de bodde i byn ägde tillträde. Hotell, vandrarhem, restauranger och butiker stängde och plötsligt hade de flestas levebröd försvunnit. Livsmedel delades ut en gång i veckan till behövande och hundmat ransonerades ut till hundägare som inte annars hade råd att föda sina djur. Med hjälp av donationer från USA och Canada drog ett café med frivilliga igång som varje dag tillredde och serverade gratis mat. Människor flyttade in med varandra för att klara av att betala hyran. Plötsligt bodde fyra i en bostad menad för bara en. Även vi flyttade till en egen liten bostad med kök och miniatyr innergård. Där vandrade vi omkring, mer eller mindre avklädda i hettan och hittade långsamt en gemensam lunk i vår nya vardag.

Byn tystnade. På morgnarna vaknade vi inte längre till trafikbrus eller högljudd mexikansk musik utan till fågelkvitter. Ibland var det så tyst att det kändes som om jag inte längre kunde vara i Mexiko. Som om allt det jag förknippade med landet hade blivit bortsopat och lämnat kvar en tyst sovande by med tomma gator där polis och militär patrullerade på en stängd strand. De som hade bott i byn tillräckligt länge sa att så här var det innan turisterna kom.

Jag njöt av byns nya tillstånd på ett underligt sätt. Njöt av ensamma hundar som strövade för sig själva på trottoarer utan en massa fötter och surfbräden som tävlade om plats och av att växter och träd framträdde på ett nytt sätt på vägkanterna då så få bilar, motorcyklar och människor var i rörelse. Jag njöt av att koncentrera mig på mina egna fötter då jag var ute och vandrade och av de få enstaka ”hola!” som någon hojtade då de skyndade förbi. Jag njöt av att sjunka allt djupare ner inne i mig själv. Och igen börja skriva. Kände hur jag hade blivit beviljad ett tankehål. En paus. Gick det att översätta det som skedde och läsa längre in? Längre in i märgen? Längre in i pausen? Rädslan försvann långsamt ner i min vattenjumppa och rutmönstret på gatan utanför vår bostad. Försvann ner i de enstaka delade skratten, fågelkvittret och de stora mängderna med myggor som anlände då hettan steg till nya oanade höjder.

Först hade det varit ett val att bli kvar längre. Men sen var det plötsligt inte så lätt att slippa hem. Rutter inhiberades och länder stängde sina gränser. Vår andra flygbiljett hem blev inhiberad och den tredje ombokad så många gånger att vi till slut tappade räkningen. Vi stod där och insåg att så mycket av det vi tagit för givet inte längre var skrivet i sten. Att man så gott som när som helst kunde förflytta sig från den ena sidan av världen till den andra var inte längre en självklarhet. Vi hade under flera år fått höra hur svårt det var att stoppa klimatförändringen, minska på flygtrafiken och ändra våra gamla vanor. Att man måste ta i beaktande marknadskrafterna och inte så där bara skära ner i det som rullade på. Medan viruset spred sig envist och enträget från land till land som var för sig satte in restriktioner kunde vi läsa om hur luftkvaliteten i Delhi och London förbättras på noll tid medan delfiner började simma i vattnen i Venedig. Djupt inne i oss själva visste vi alla att det vi blivit tillsagda att inte var möjligt var en lögn. Det gick visst att göra dessa förändringar. Och pinsamt nog, hade det hela tiden varit möjligt. Men var vi färdiga för dem? Hade vi viljan? Och handlingskraften? Eller skulle vi falla tillbaka i kugghjulen då allt började snurra igen?

Gatorna i byn började igen hemsökas av folk. Allt fler var ute och strövade och den stängda stranden fick mer och mer besökare. Kort efter att polisen hade varit där och jagat bort folk smög de sig igen fram från vegetationen. ”Vi kom just från stranden”, kunde någon säga på spanska, ”inga poliser där just nu”, eller, ”poliserna kom just, nu lönar det sig inte att gå dit”. Jenna och jag började söka oss längre bort från vår bostad och på våra strövtåg med social distancing berättade en hur han hade börjat skriva rap sånger då tiden blivit lång medan restaurangägaren bredvid där vi bodde öppnade för tomma bord för att han inte längre orkade sitta hemma och ha tråkigt, en tredje sa att allt detta bara var en stor konspiration och att det inte kontrollerades om de som dog säkert hade dött av coronan, medan en fjärde hade tillverkat en mängd armband för nästa års turistsäsong och njutit av sin ensamhet.

Byn öppnade sina gränser och det blev tid att packa våra väskor och åka hem. Det var både med saknad och sorg som jag satt i taxin på väg till flygfältet. Insåg att jag kanske aldrig mer i mitt liv skulle få en möjlighet att vara i en stängd mexikansk by med så gott som bara dem som stadigvarande bodde där. Nästa gång skulle folkmängderna vara tillbaka. Jag hade fått chansen att uppleva något unikt. Min önskan att dö på ett medvetet sätt hade återigen blivit omvandlad till att leva på ett mer fullödigt sätt. Jag log medan vi styrde kosan mot Puerto Vallarta och den underliga färden hem via tomma och så gott som igenbommade flygfält med enstaka rymdlika varelser iklädda mask och handskar.

 

Janna Thorström on dokumenttiohjaaja ja tuottaja joka vetää Pink Orbit Production nimistä tuotantoyhtiötä kolleegansa Emma Fogelholmin kanssa.

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KORONAPÄIVÄKIRJAT

”Kaukana kavala maailma” – unen, kuolemanpelon ja irtipäästämisen pohdintaa – Leena Granlund 

Uneen vaipuminen ja siellä pysyminen on herkästi häiriintyvä tila. Nukkuessani ns. tukkiunta, olen ollut enemmän irti reaalisesta maailmasta ja kulkenut unissani ja nähnyt unia ja ne ovat tuntuneet todellisilta. Olen viipynyt eri maailmassa, toisessa ulottuvuudessa, tiedostamattomassa tilassa, rauhassa tai melskeessä. Havaintoni on ollut, että hyvä, syvä uni on raju irtipäästämisen tila ja vaatii turvallisen, kokonaisvaltaisen olon. Pienenä sen turvan mahdollistavat toiset, mutta isona, siitä pitää huolehtia itse. Kehon pitää olla rauhoitettu, eikä jännitteinen. Ruuansulatuksen pitää olla kivutonta. Ihon pitää olla kutiamaton. Ilman pitää olla raikasta, äänten vaimeita. Ei saa olla liian kuuma, eikä kylmä. Nuo ovat vielä aika helposti saavutettavia, mutta ehdottomasti hankalin ja monipuolisin vaimennettava on oma mieli ja sen liikkeet, huolet ja levottomuus. Nekin pitää putsata pois päältä ja antaa unennäön huolehtia niiden paineiden purkamisesta omalla tavallaan. Aamullahan asiat tuntuvat useimmiten erilaisilta, jäsentyneemmiltä ja ne on helpompi kohdata, kun ei ole väsynyt.

”Levolle lasken, luojani, armias ole suojani, jos sijaltain en nousisi, taivaaseen ota tykösi.” Tämä rukous turvasi uneen vaipumisen pelottavuuden lapsena maagisella taikavoimallaan. Aikuinen tarvitsee varmasti myös samankaltaisia unirutiineja kuin lapsi. Jos tuo uskonnollissävytteinen, vanha loitsu ei enää toimi, kun taikauskoisuus on väistynyt aikuisen mielestä, voisi löytää jonkin uuden, rauhoittavan mielikuvan ja turvan itselleen vaipuessaan iltaunille. Aleksis Kivi tarjoaa tällaisen idean: ”Makeasti oravainen, makaa sammalvuoteellansa. Sinnepä ei hallin hammas, eikä metsämiehen ansa, ehtineet milloinkaan.” Uneen vaipuminen on omalla tavallaan kuolemisen pelon harjoitus ja siksi on ymmärrettävää, että se voi olla uhkaavaa ja ehkä nukahtamisen vaikeus, joskus on juuri tätä. Aina ei ole ollut lapsuudessakaan turvallista nukahtaa, joten sen harjoittelemista voi olla tarpeen oppia vasta aikuisena turvallisessa ympäristössä. On pitänyt ehkä vahtia, ettei mitään pahaa tapahdu tai pelätä sitä.  Päästää irti todellisuudesta, lakata vartioimasta kaikkea ympärillä olevaa ja painua syvyyksiin on hukkumistakin muistuttava tila, ilman vettä. 

”Tuonen lehto, öinen lehto. Siell´on hieno hietakehto. Sinnepä lapseni saatan…Tuonen viita, rauhan viita! Kaukana on vaino, riita. Kaukana kavala maailma.” Katkelmat ovat Aleksis Kiven runosta Sydämeni laulu. Tämä runo päättää Seitsemän veljestä-romaanin. Siinä äiti saattaa kuolleen lapsen tuonelaan laulamalla ja tuudittamalla. Tässähän ikään kuin kaikki edellä lausuttu yhdistyy: uni on pieni kuolema ja sinne pitää hellästi tuuditellen kuin äiti lastaan myös itsensä saatella.

Suuremman uhan, kuten sodan tai pandemian kohdatessa, kuolemanpelko, rauhaa häiritsevä tila, voimistaa minussa otettaan. Siihen on toki erilaisia tapoja suhtautua. Kieltäminen vie vapaasta ajattelutilasta energiaa, mutta ymmärrettävästi ihminen pyrkii olemattomilla siiventyngillään räpiköimään ja pysymään kiinni sitä edeltäneestä todellisuudesta, jonka omistamisen uhkaa nyt menettää. Sodan ideassa on taas hämmentävää, että olemme valmiit uhraamaan nimenomaan oman nuorten miesten sukupolvemme välttääksemme oman kuoleman. Se on tuhoisa idea, jota ei tule heti ajatelleeksi, vaan ikään kuin tällainen uhri-idea olisi itsestään selvänä kulttuurissamme. Miksi näin? Mikä tiedostamaton yllyke saa vanhat päättäjät (usein miehet) toimimaan näin? Kätkeytyykö tähän yllyke, tuhoava kateus nuoria kohtaan? Olemme aivan valmiit uhraamaan myös hoitohenkilökunnan pandemiatilanteessa. He eivät eettisen säännön mukaan saa laittaa lappua luukulle, vaan työskentelevät vaativissa, vaarallisissa olosuhteissa. Rikkurit saattavat itsensä häpeään, vaikka kyseessä olisi vain itsen ja läheisten suojaaminen tuholta. Kun tauti leviää hoitolaitoksessa, sen aiheuttajana on useimmiten juuri tämä uhrautunut henkilökunnan jäsen, joka jälleen tuomitaan. Muissa ammateissa toimivat katsovat kaukaa suojassa ongelmaa ja joutuessaan lähelle laitosta esimerkiksi testauksen takia, nousee pelko pintaan. Siinä jälkipuheissa kuulee moitteen tai kehun toiminnasta aivan välittömästi. On ymmärrettävää, että saa kritisoida, mutta epäilen taakse kätkeytyvän juuri pelon ja selviytymisen tunteiden. Selvisin hengissä viikatemiesten kourista. Henkilökunta on taivaan porttien vartijoiksi asetettuja passipoliiseja, jotka ikään kuin mielivaltaisesti päättävät elämästä ja kuolemasta. Epäonnistuessaan heidät häväistään ja joissain kulttuureissa tämä häpeä on johtanut lääkärien itsemurhiin. Sen syyllisyyden määrää on vaikea kuvitella, mikä tällaiseen asemaan asetetulla on. Valan vannominen, elämän puolustaminen asettuu etusijalle ja epäonnistuminen ei jää koskaan vain tilastolliseksi luvuksi, vaan häpeään kuolee.

Kuolemisen teema purkautui eräässä tänä keväänä nähdyssä unessa aivan konkreettisena kuolemisen harjoituksena. Unen tunnelma pyrki pysymään keveänä ja ilmavana, vaikka unen kuvanäky oli seuraava: astuin sisään puiseen, raakalaudoista tehtyyn arkkuun iloisen odottavasti. Kansi naulattiin kiinni ja arkku laskettiin syvälle maakuoppaan. Palvelijat heittivät arkulle ropisevaa hiekansekaista multaa. Kuuntelin sen ääntä aivan rauhallisena. Olin elossa ja kuolleena samanaikaisesti. Jotenkin siinä unessa ikään kuin testasin hautaamisen kokemusta, eikä se silloin tuntunut ollenkaan pelottavalta. Tiesin pääseväni pois ja nauroin arkussa. Iältäni olin unessa myös nuorempi kuin reaalisessa maailmassa. Ajattelen tuon iänkin olevan jollain tavalla kuolemanpelon realiteettia ja kauheutta estävää. Pelko ravisuttaa vasta vanhempana tuntuvammin. 

Entä sen tunteen kanssa toimeen tuleminen, että voisi itse olla tappaja, kuolemaan saattaja? Siihen kysymykseen on törmännyt yllättäen, tämän näkymättömän virusvihollisen suhteen, että voisi olla levittäjä ja tartuttaja. Se, joka heittää arkulle multaa. Itse kuolemaan saattajana. Ei ihan tavallinen kysymys kannettavaksi ja ehdottomasti psyykkisesti haasteellinen. Itsekäs, hedonistinen, maailmaa valloittava elämäntapa on saanut ravistelua ja johtanut miettimään yhteisöllistä vastuuta. En vain minä, vaan läheiseni ja viattomat kanssakulkijat ovat nousseet tärkeiksi. Tuhoajan ideaan liittyy synkkä syyllisyys, joka ei jätäkään noin vain rauhaan. En kykene ohittamaan tätä kysymystä aivan rauhallisesti, vaan joudun tutkimaan yllykkeitäni, tuhoamaan pyrkivää varjojani tarkemmin. Jos minua uhkaa esimerkiksi työn menetys pandemian takia, niin olenko alttiimpi löytämään ulospääsyn tästä yhteisen vastuun kantamisesta keinolla millä tahansa, vaikka piittaamatta toisten hengestä?

Kuolemanpelon liiallinen häiritsevyys voi olla myös ylisukupolvisten traumojen aiheuttamaa. Edellisten sukupolvien haudatut, käsittelemättömät, vaietut kokemukset menetyksistä kulkeutuvat seuraavien sukupolvien kokemuskenttään tunnelmina ja joskus jopa toistoina. Hankalaa tästä tekee nimenomaa se, ettei narratiivia, selittävää tarinaa ole kerrottu. Usein ne elävöityvät, kun nykyisyydessä kohtaa vaikeuksia ja sitähän tämä aika on edustanut. Tiedostamatta kannetut, itseen säilötyt tuhot ilmenevät hyvin erilaisina tuntemuksina, joista selville pääseminen vaatii syvää taustahistorian tutkimista. On haastavaa seurata nykyisyyttä elävässä nuoressa ihmisessä tällaista. Vaietussa ilmapiirissä kokemus imeytyy myös kehoon ja oireet voivat olla hyvin monimuotoisia. Kuolleet läheiset, kipeät erot, kuolleet siskot tai veljet kannetaan mukana, kunnes ne tarinaksi muovautuneina saatetaan mielen tasolla lepoon. Kirjailija Sirpa Kähkönen on tehnyt oman sukunsa vaietusta historiasta työn itselleen. Hän kertoo tehtävän olevan aivan pakottavan. On selvitettävä isoäidin itkun syy, muuten oma turvarakennelma sortuu ja oma itku ja suru estyy ja häpeä tarttuu itseen. Kirjoittaminen on hänelle tapa liottaa surua ja menetyksiä sanoiksi ja pestä pois tahraavaa häpeää. On päästettävä irti, mutta ensin on tiedettävä, mitä kaikkea itseen on takertunut. (YLE, Kutsuvieras, jakso Sirpa Kähkönen-historia kirjoittuu meihin, 9.5.2020). 

Minun työsarkani on ollut herättää ihminen tutkimaan itseään ja tuntemaan historiansa ja jopa joskus ottamaan siitä lisää selvää, jos mahdollista, jotta tuhoavat voimat tuotaisiin tietoisiksi ja ymmärretyksi.

Kirjoitan tämän loppuun paikassa, jossa se kavala maailma tuntuu olevan kaukana. Suomalaisen turvapaikka on luonnon ympäröimä mökki. Löysin sammalvuoteeni tunturista ja nukun kuin tukki.

 

Leena Granlund 

Psykodynaaminen psykoterapeutti 7.5. ja 5.7.2020

 

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KORONAPÄIVÄKIRJAT

 

 

Luonnos elämäksi – Marissa Mehr

 

eli miltä tuntuu opetella elämään 28-vuotiaana, kun on halunnut 20 vuoden ajan kuolla

 

Olen ollut aina kiinnostunut kuolemasta. Joku voisi sanoa, että sairaalloisen kiinnostunut. Kysymys olemassaolosta ja olemattomuudesta on aina ollut kohdallani eksistentiaalinen: en ole koskaan oikein halunnut elää.

En muista tarkkaan, alkoiko halu kuolla viisi-, kuusi- vai kahdeksanvuotiaana, eikä se kaiketi ole edes oleellista. Pääasia on se, että halusin kuolla. Peruuttamattomasti, jokaisella pienellä ja päättäväisellä lapsensolullani. En yksinkertaisesti muista lapsuutta ilman kuolemaa. Se taas mitä muistan:

Äiti istumassa sängynlaidalla joka ilta. Kysymässä no, millainen olo tänään on? Haluatko yhä kuolla? Hyvinä päivinä iloinen vastaus ihan hyvä päivä! Mulle on ihan sama olenko elävä vai kuollut. Ei haittaisi, vaikka kuolisin. Äiti sammuttaa valot lähtiessään, minä jään peiton alle. Silmät auki läpi yön. Nukun harvoin, ja kun nukahdan näen niin hirveitä painajaisia, etten kykene kauhulta liikahtamaan. Yön jälkeen ei ole enää ihan sama olenko elossa vai en, haluan vain kuolla.

***

Lapsen kuolemankaipuu on pysäyttävä ajatus, oikeastaan jopa aika käsittämätön. Minkälaiset oltavat lapsella täytyy olla, että hän valitsisi omaehtoisesti olemattomuuden? Masennus tuntuu selkeimmältä vaihtoehdolta, mutta miten diagnosoidaan lapsen masennus?

”Lasten masennus on valitettavan yleinen, alidiagnosoitu, alihoidettu ja kuolemanvaarallinen häiriö itsemurhariskin vuoksi. Varhain alkava masennus usein uusiutuu tai kroonistuu, ja se johtaa alisuoriutumiseen lähes kaikilla elämänalueilla.”

”Masennus syntyy geneettisen ja neurobiologisen alttiuden sekä ympäristön ja elämäntapahtumien aiheuttaman stressin interaktiona lapsen tunnesäätelykyvyn vääristyessä.”

”Kolmekymmentä vuotta sitten tieteessä kyseenalaistettiin, voiko masennusta psykiatrisena häiriönä esiintyä lapsilla. Alaikäisten masennus diagnostisena tautiluokkana vakiintui vasta 1980-luvun lopulla.”

Mutta: Mielestäni minä olin iloinen lapsi. Kuriton ja kuolemankaipuinen, joskus vakavaluonteinen, mutta kuitenkin iloinen. Ihminen voi olla iloinen ilman, että haluaa elää. Vai voiko?

***

Olen ihastunut termiin syntymän jälkeinen masennus. Tuntuu, että se kuvaa elämäni ensimmäisiä 28 vuotta parhaiten.

On olemassa kroonista masennusta, jonka diagnostisena ehtona on madaltanut mieliala yhtäjaksoisesti kahden vuoden ajan. Mutta voiko dystysia kestää kaksikymmentä vuotta? Vai onko sittenkin normaalia olla kiinnostunut kuolemasta ja haluta kuolla vuositolkulla, vuosikymmentolkulla?

***

Mitä enemmän asioita pohdin, sitä kirkkaammaksi on kasvanut ymmärrys siitä, että yhteiskunta on rakennettu onnellisia varten. Tässä tilanteessa lasken onnelliseksi ne, joilla on elämänhalua, tuota ihmeellistä, silmissäni harvinaista kultaa ja mirhamia.

***

Opin jo nuorena, ettei kuolemankaipuusta kannata puhua. Kuolemanhalu leimattiin nopeasti itsekkäiden tyttöjen huomionhakuiseksi käytökseksi. Jos joku kertoi itsetuhoisia asioita, hänet häpäistiin julkisesti. Suhde kuolemaan oli intiimi, jokaisen yksityisasia. Samoin halu kuolla.

Huomasin äkkiä, että suuri osa suhtautuu kuolemaan hysteerisesti, ja tähän hysteriaan sekoittuu usein aimo annos taikauskoa. Että kuolemasta puhuminen manaisi, suorastaan kutsuisi kuoleman paikalle (voin yli 20 vuoden kokemuksella sanoa, että se ei todellakaan mene niin).

Opin koteloimaan kuolemanhaluni työnteon ja muun sosiaalisen pinnan alle. Hoivasin sitä kunnes viimein, reippaasti yli kaksikymppisenä uskaltauduin terapeutin huoneessa avaamaan kieroutunutta maailmankatsomustani. Olin aina jollakin tasolla tiennyt, että suhtautumiseni kuolemaan on normista poikkeavaa, mutta en kokenut sitä ongelmaksi. Ajattelin, että elämän hankaluus johtuu juuri siitä, että osalla ihmisistä on elämänhalua ja osalla ei, eikä esimerkiksi paljon banaalimmasta syystä, kuten raskaasta asuntolainasta.

***

Minulla on ollut elämässäni kolme kuolemaa. Ei läheisen poismenoa, vaan hetkeä, jolloin olen itse ymmärtänyt, että nyt elän viimeisiä hetkiäni. Että olen minuuttien tai sekuntien päässä elämäni päättymisestä. Kaikki niistä ovat olleet kovin proosallisia.

Kolmas: Juoksen parhaan ystäväni kanssa naapuritalon poikia karkuun. He ovat minua viisi vuotta vanhempia – ja isosiskoni ystäviä.

Ystäväni ehtii paeta lukittuun kellariin, minä joudun etsimään toisen turvapaikan. Piiloudun rakentamaamme lumilinnaan, on helmikuu. Se on liian pieni teini-ikäisille, mutta sopiva meidän pienille notkeille lapsenvartaloillemme. He ymmärtävät tämän. Kuulen nitinää ja rutinaa yläpuoleltani, kun pojat kulkevat lumirakennelman päällä ja pohtivat mitä tehdä. Sitten he alkavat hajottaa linnaa. Iso lohkare murtuu ja tumpsahtaa natisten luolan ainoalle suuaukolle.

Tulee hiljainen, kuplamainen pimeys. Äänet kantautuvat jostain kaukaa, kuin muovikelmun läpi. Kuulen oman hengitykseni, aistin kylmyyden ympärilläni. Ymmärrän, että tämä on juuri se tilanne josta on aina varoitettu. Kun yritän työntää lohkaretta pois, huomaan että se on potkaistu paikoilleen. Se ei hievahdakaan.

Mummon kutomat villatumput luistavat lunta pitkin, kun kaavin seinämää edessäni. Riisun ne ja kaivaudun paljailla käsillä lumeen. Kynsin ja revin minkä pystyn, mutta lumi on vanhaa, kovaa ja terävää. Suojasään lunta. Kuulen sydämen jyskeen korvissani. Pojat ovat sentään lähteneet.

Rehellisesti sanottuna en enää muista, miten pääsin pois.

Toinen: Olen jälleen kerran jäänyt kotimatkalla leikkimään läheiseen metsikköön, vaikka minun pitäisi mennä koulun jälkeen suoraan kotiin. On talvi, kenties taas kerran helmikuu, minä juuri kahdeksan täyttänyt. Leikimme korkean kalliomuodostelman päällä. Kun otteeni lipeää ja alan vääjäämättömästi pudota, ymmärrän, että nyt käy huonosti. Kallio on monta metriä korkea, alhaalla terävää kivikkoa.

Nyt minä kuolen, ajattelen kun katson kallion päälle jäävää ystävääni, enkä yrityksistä huolimatta saa kiinni lumisesta rinteestä. Putoan

ja tumpsahdan pehmeään, suureen lumisyliin. Makaan selälläni ja tapitan taivasta lamaantuneena siitä ajatuksesta, siitä totuudesta, että olen yhä täällä.

Ensimmäinen: Olemme Espanjassa, tai sitten Italiassa. Perheeni, minä ja ystäväperhe. Pihalla on pieni uima-allas, ei leveä mutta syvä. Polskin joutsenuimarenkaani kanssa, päässä kirkkaanvihreä lippalakki. Muut lapset pomppivat veteen ja leikkivät, aikuiset ovat vieressä, kuivilla, ottamassa aurinkoa ja keskustelemassa.

Olen joukon nuorin, en vielä kouluikäinen, enkä osaa uida. Polskin itseni uima-altaan laidalle ja nostan joutsenrenkaan pääni yli altaan reunuskivelle. Päästän otteeni irti reunoista, ja uppoan kuin kivi.

Pinnan alla on kirkasta, sinistä ja sameaa. Aurinko heijastaa pinnasta. Kuulen veden alle sisareni ja muiden lasten riemunkiljahdukset. Kuulen ja näen, kuinka he pomppivat veteen vain muutaman metrin päässä minusta. Heidän hyppyjensä mukana tulee miljoona pienenpientä kuplaa, jotka kehystävät heidän vartalonsa. Katselen tätä ja sitä, kuinka he uivat ketterästi takaisin altaan reunalle ja nousevat pois. Eivät huomaa minua.

Alan polskia jaloillani ja käsilläni. Tunnen, kuinka nousen lähemmäs pintaa; auringonkilo voimistuu. Juuri kuin olen rikkomassa pinnan, alan taas vajota vääjäämättömästi. Sama toistuu uudestaan, uudestaam, uudestaan… En muista, kuinka monennen kerran vain senttien päässä pinnasta alan taas vajota kun ymmärrän, etten enää tule pääsemään pintaan. En, vaikka tekisin mitä.

Keuhkojani polttelee ja mietin, miltä tuntuu vetää vettä henkeen. Joku iskeytyy sukkulana viereeni vedessä ja ehdin jo ajatella, että minut viimein huomattiin, kun viereeni tullut polskii jo pois. Ilonkiljahduksia. Vedenpyörteitä, lisää hyppyjä ja muita vesileikkejä. Ajatukseni lävistää ajatus, että ehkä minut onkin huomattu. On huomattu, mutta ei välitetä.

Jatkan polskimista, vaikka tiedän ettei se johda mihinkään. Ihmisen selviytymisvietti on yksi ihmeellisimmistä asioista, joita tiedän. Kun joka paikkaan sattuu ja ajattelen, että tältäkö tuntuu kuolla, että nyt, nyt on pakko vetää henkeä, käteni laskeutuu portaalle. Ponnistan itseni pinnan ylle ja purskahdan henkeä haukkovaan itkuun.

Muistan vain huutaneeni, että miksi kukaan ei tullut auttamaan.

***

Mutta: kertaakaan en kuollut, vaikka olin jo tehnyt sopimuksen kuoleman kanssa. Olin yhä vain elossa, vaikka niin ei pitänyt olla.

***

Olen miettinyt paljon, tekeekö menneisyyteni minusta ”paremman kuolevan” sitten kun aika tulee. Ihmiset eivät enää lue kuolemantaito-oppaita – vaikka kaikenlaiset kansalaisopistojen arkunnikkarointikurssit sekä kuolinsiivousilmiöt kuuluvat samaan jatkumoon niiden jälkimoderneina ilmentyminä –, joten voi kysyä, millaiset ovat keskivertosuomalaisen kuolemantaidot. Uskon, että kaikenlaiset kurssit ja muut muoti-ilmiöt tarjoavat vain kapean mahdollisuuden päästä pintaa syvemmälle. Kuolema kuorrutetaan ja se unohtuu joko poisheitettävän (kuolinsiivous) tai sitten uutta luovan (ruumisarkkukurssit) materian alle.

Yhtä kaikki, kuolema nähdään näissä tapauksissa materiana, vaikka kuolema itsessään ei ole materiaa.

***

Muita elämäni virstanpylväitä:

  • Vuosi 2013: Hankin kissan, jotta minulla olisi joku joka tarvitsee minua. En voisi tehdä itsemurhaa. Olen vastuussa itseni ulkopuolisesta olennosta.
  • Vuosi 2014: Parhaan ystäväni pitkäaikainen kumppani tekee itsemurhan. Hän vannottaa, että mitä ikinä maailmassa tapahtuisi, vaikka atomijärjestys hajoaisi ja muovautuisi uudelleen, minun täytyy luvata etten tekisi itselleni mitään. Ymmärrän hyvin hänen pyyntönsä. Itken, sillä äkkiä tajuan etten voi luvata sitä. En voi, vaikka kuinka haluaisin.
  • Vuosi 2015: Hankin toisen kissan, jotta vastuuni pysyä elossa olisi raskaampi. Kukaan ei halua käytöshäiriöisiä kissojani, jos minulle tapahtuu jotakin.

***

Siitä tulee strategia: Vuosien ajan yritän ankkuroida itseni elämään ulkoisten velvollisuuksien avulla.

***

Suuret muutokset harvoin tapahtuvat hetkessä. Niitä ei voi osoittaa ja sanoa, että juuri tässä näin tapahtui jokin käänteentekevä muljahdus tässä kummassa aika-tila-avaruudessa. Elämä ei ole aristotelisen draaman kaavan mukainen, eikä Freytagin kolmiosta ole hyötyä arjen selviytymistaitoja opetellessa.

Sain masennusdiagnoosin 25-vuotiaana. Silloin elämänkatsomustani ei enää voinut laittaa lapsen hölynpölyautomaatin tai teini-iän huomionhakuisuuden piikkiin. Työuupumus teki ajatuksistani vakavasti otettavia, aikuisia.

***

En löydä oikeanlaisia sanoja kuvaamaan sitä oivallusta, että jokin oli vuosien saatossa muuttunut pikkuhiljaa, kuin salaa. Jokin uudenlainen keveys tuntui olevan osa elämääni. Meni kuukausia, ehkä jopa vuosia, ennen kuin huomasin, mistä se johtuu. En halunnut enää kuolla, eikä elämä ja kuolema ollut minulle ”se ja sama”.

Olin 28-vuotias.

En ollut aiemmin tiennyt, miltä tuntuu haluta elää. Että elämänhalu on aktiivinen teko. Tai ehkä sittekin osasin jollakin tasolla aavistaa, sillä ratkaisukeskeisenä 10-vuotiaana ajattelin, että Elämänhalu-lehden tilaaminen voisi tarjota apua alituiseen kuolemankaipuuseeni. Luulin että lehti oli suunnattu niille, jotka halusivat kuolla.

Enää en tilaisi Elämänhalua (lehti lopetettiin vuodenvaihteessa 2003).

***

Viiden viime vuoden aikana olen halunnut elää, elänytkin. Mutta ennen kaikkea olen pelännyt. Olen takertunut säälittävän ohueen, juuri opittuun elämänhaluuni tiukasti. En halua päästää irti nyt kun olen viimein ymmärtänyt, että on mahdollista elää ilman alituista raskautta askelissa. Haluan haluta elää jatkossakin.

***

Kun maailma alkoi vähitellen sulkea läppiään ympäriltäni, seurasin pandemian aiheuttamia muutoksia ja muiden ahdistusta kiinnostuneena. Yhtäkkiä kaikki ympärilläni puhuivat sairastamisesta ja kuolemasta. Koronan luoma tyhjä tila aiheutti minussa lähinnä maanisen halun tehdä töitä. Aivan kuin pakenisin jotakin.

Ja eräänä keväisenä aamuna se tuli. Ensimmäinen ajatus, joka liian tarkasti tutkittuna olisi jonkinasteinen halu kurkottaa kohti tuonpuoleista. Vasta ymmärtäessäni vaaran likeisyyden havahduin siihen, miten tuttu tunne minulle oli, ja kuinka se oli puuttunut elämästäni jo vuosien ajan. Tunne muistutti jonkinlaista kieroutunutta kotiinpaluun nostalgiaa. Vaikka en minä sellaista kotiinpaluuta halua, enkä todellakaan sellaista nostalgiaa.

Korona ei aiheuttanut kuolemanpelkoa, vaan ennemmin potentiaalisen vaaran haluta kuolla.

En tiedä onko hyvä vai huono asia, etten pelkää kuolemaa. Pelkään enemmän sitä, että alan jälleen kerran haluta arkun pohjalle mätänemään. Näiden ilontäyteisten kuivien vuosien jälkeen. Koen olevani jonkinasteinen addikti, joka on taistellut eroon tuhoavasta riippuvuudesta, mutta joka elää loppuelämänsä alituisessa pelossa sortua vanhoihin tapoihinsa.

***

Suhteeni kuolemaan ei ole koskaan ollut rituaalinen, melodramaattinen saati taikauskoinen. Ennemmin se on ollut arkinen, banaali. Ajoittain jopa pragmaattinen; välillä pohdin, olenko elänyt sellaisen elämän, ettei minua harmittaisi mikäli kuolisin. Vastaus on aina sama: ei harmittaisi.

Uskon että tämä asenne, tai mielentila (”ei haittaa, vaikka kuolisin nyt”), on kaukaisin piste mihin minun on kuolemankaipuusta mahdollista päästä. Onko se hyvä vai huono tilanne, en tiedä. Riippuu kaiketi siitä, kysyykö asiaa lääkäriltä, terapeutilta, filosofilta vai taiteilijalta.

Itse lasken sen onnellisuudeksi. Olen päivä kerrallaan.

 

Marissa Mehr on kirjailja, kriitikko ja väitöskirjatutkija.

 

Lasten masennuksesta kertovat sitaatit ovat peräisin Tuula Tammisen artikkelista “Lapsen masennus” (Duodecim 2010).”

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KORONAPÄIVÄKIRJAT

Parasta juuri nyt – Ainokaisa Huusko

KORONAPÄIVÄKIRJA 

I

 

Itsekruunattu pärskii vaahtoaan 

se on matkalla pelastamaan maailmaa raja kerrallaan 

kirkastuu taivas ja suorittamisen sanatorium 

                             liukenee lika rakenteet ja rutiinit 

ne taotut halutut tai uuniin muuratut 

jää kahdenkymmenen sekunnin henkivakuutus 

tai rakkaudenosoitus 

 

Kirjon: kotini on kehoni ainoa kosketeltava todellisuus 

kahden metrin pehmeät rajat kyynärpääristit 

verkoissa pitkät tilastopilkit kelluvat meemit 

misinformaatio aallot ja katkeileva livestriimi 

kaikki lihattomat kalat ja kuumentuneet yhteydet 

 

Silti yhteinen etääntyminen lähentää 

on kotivara nallekarhu ja parvekkeella tavataan se on 

parasta juuri nyt 

 

II

 

Myönnän: osa minusta nauttii joutenolosta 

kehoni on laiskanlinnani kotini uhritemppelini 

mutta kaikki nämä lukemattomat kirjat kirjoittamattomat kokoelmat 

ja maksulliset kuuden sortin suoratoistopalvelut nyt tiedän 

mistä puhutaan kun puhutaan Nälkäpelistä Riverdalesta 

+ opi kieli ohjelmointi ole hyödyllinen tasapainoinen tyyni ja lempeäntyylikästietoinen 

-kurssit! kun kerrankin on aikaa sitä suorittaa harvojen oikeuksiansa 

 

Sentään leipäjonoja järjestetään entistä tiuhemmin 

kun edelleen jää paljon yli ja hamstraus 

on individualistin pakkoliikettä ylikulutuskiirettä 

jähmety pakene tai hautaudu vessapapereihin 

kun hypertuotanto taantuu maisemat vaihtuu 

ja moni leipoo pelkopullaa tai tyyneydenpitkoa 

tai ostaa take away –unelmia         älä jäädy! 

 

Mutta minä katson pikkulintujen lautapeliä ikkunani monenkirjavia rantuja 

enkä viitsi edes siivota viskelen ajatuksenpätkiä 

                              kartan kotikuntoilua 

                                                        oispa kaljaa 

 

III

 

Mietin myös niitä yhteiskunnan kannalta 

kriittisessä työssä olevia joiden päivät 

vain paisuvat kun kulttuurikalenteri kuihtuu 

miten he ovat taas kuin sodan aikana 

oleellisimpia hoitavat osuman saaneita 

 

Maailma ilman musiikkia teatteria laulua 

ja mitä on palkkatyösotilaiden kunnia? 

Sotamentaliteetilla hankittuja suojaimia 

yhteiskuria ja miinoitettuja keuhkoja: 

                               kevääseen heränneitä oksistoja 

 

Joutsenetkin palanneet puhdistuneisiin vesiin 

kuin merkattuja noutaen nyt 

Tuonelan joki virtaa läpi 

                            juoksuhautasairaaloiden 

 

IV

 

Kyllä minä mieluummin kuolisin hyvin nyt 

                              kuin eläisin huonona pitkään 

Hengenpelastus rakenteellisesti arvostettua 

kuoleman siirtämistä ja elämä (sallikaa aforismit) 

on ilmaan vedetty sulkunauha kiristää rintakehää 

 

Silti juoksussa viestinviennissä on voimaa 

heikoimpien koppaaminen inhimillisyyden kruunu 

Pitää vain haluta tulla autetuksi: sallisin kyllä 

jotkin lääkkeet sun muut mobilatit (sen verran medikalisoitu olen) 

ja sitten seisahtuisin ja päättäisin annanko 

rakkauden vai kuoleman vapauttaa itseni 

kun ulkoinen uhka tarjoaa aina kontrollin 

                              tai  yhteyden polun 

 

Ainokaisa Huusko (s.1980) on runoilija, lavarunoaktiivi ja kulttuurituottaja. Häntä inspiroi elämän kontrastit, ympäristö ja yhteys. Ainokaisa on kirjoittanut runojen kirjoittamisen maisteriksi Kingstonin yliopistosta (UK) vuonna 2012 ja julkaissut runojaan Suomen lisäksi sekä Englannissa että Kolumbiassa. Hän aloitti Lavarunoakatemian opettajana syksyllä 2019 ja tuottaa Helsinki Poetry Connectionin säännöllistä runoklubia Ruusu Open Micciä.  

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KORONAPÄIVÄKIRJAT

Elämän ja kuoleman kysymys – Timo-Veikko Pasanen

Kuolema on ollut minussa läsnä koko aikuisikäni. Vaikken sitä sen nuorempana täysin tajunnutkaan, kuolema on tietysti ollut läsnä koko elämäni ajan. Sehän on koko jutun juju – elämän suola. Ensimmäisen kerran käsitin ja todella tunsin kuoleman lopullisuuden täysi-ikäisyyden kynnyksellä, jolloin minulla oli ensimmäinen ikäkriisini. Katsoin tuolloin kuolemaa käsitteleviä elokuvia ja itkin krokotiilin kyyneleitä. Sen jälkeen kielsin kuoleman ja kahmin elämää ja uusia kokemuksia. 

 

Moneen vuoteen ainoa asia, joka sai minut itkemään oli vanhempieni kuoleman ajatteleminen. Maailmanlopun, sotien, politiikan, ympäristötuhojen ja saasteiden sekä koko valuvirheisen systeemimme ajatteleminen aiheutti minussa turhautumista ja vihaa ja lopulta välinpitämättömyyttä ja nihilismiä. Yliherkkyys muuttui kovaksi kuoreksi. Millään ei ollut mitään väliä, joten menköön koko paska, minä ajattelin. Aioin nauttia niin paljon kuin pystyisin ja niin kauan kuin vain ehtisin! 

 

Seuraava ikäkriisini koitti vajaa kolmikymppisenä. Olin kärsinyt lievistä ja kausittaisista masennuksista säännöllisesti, mutta tuolloin masennuin vaikeasti. Jo vajaan vuoden päästä masennus uusiutui keskivaikeana. Olin silloin valmiimpi ja kykenevämpi tekemään muutoksia, joita masennus kutsuu tekemään. Nykyään masennus tarkoittaakin minulle elämän oppituntia. Se kertoo siitä, että jokin on vialla, jokin jota täytyy muuttaa tai tulen olemaan siinä samassa paikassa, siinä samassa pohjattomassa surussa ja tuskassa yhä uudestaan ja uudestaan. Minulle masennuksen selättäminen tarkoitti aluksi yksinkertaisia asioita, kuten liikuntaa, ihmisten näkemistä ja yleisesti ystävällisyyttä ja hyvään pyrkimistä. Masennus ei ole mitään rakettitiedettä, eikä toisaalta yksinomaan aivokemiaa, enkä usko, että sitä voi pelkästään lääkitä pois. Sen voi peittää, muttei parantaa lääkkeillä. Siihen tarvitaan myös aikaa, apua ja tekoja – konkreettisia muutoksia. 

 

Aiemmin olin syyttänyt olosuhteita ja yhteiskuntaa. Olin valittanut oman pääni sisällä siitä, mikä kaikki on maailmassa vialla ja mitä kaikkea pitäisi muuttaa kykenemättä itse kuitenkaan minkäänlaisiin merkittäviin muutoksiin omassa elämässäni. Ensimmäisellä kerralla en pyytänyt lainkaan apua. Olin kykenemätön toimimaan. Itkin hallitsemattomasti puoli vuotta joka ikinen päivä. Kun toisen kerran pyysin apua, en saanut sitä tarpeeksi. Lopulta ajauduin entistä syvemmälle. Kun sitten kolmannella kerralla olin pohjalla ja pyysin apua, sain sitä enemmän kuin olin osannut kuvitellakaan. Omalla kohdallani se kuitenkin edellytti kaikista ehdoista luopumista ja kaiken tutun taakse jättämistä. Olin ajautunut jo niin syvälle, ettei mikään muu olisi toiminut. 

 

Nyt olen neljättä vuotta samalla tiellä ja elämäni on parempaa ja tasapainoisempaa kuin koskaan aiemmin. En ole ollut masentunut kertaakaan. Teen edelleen töitä samojen asioiden ja luonteen vajavuuksien kanssa kuin aiemminkin. Erona on se, että nyt todellakin tiedän mitä teen ja miksi. Kuolema ei enää pelota minua. Olen myös ymmärtänyt sen, etten ennen pelännyt kuolemaa vaan elämää. Kuoleminen nyt toki harmittaisi minua, sillä on vielä niin monia asioita ja unelmia, joita kohti haluan pyrkiä, joita haluan saavuttaa. Jollain tasolla koen kuitenkin hyväksyneeni kuoleman. Kaikki mitä teen, mihin pyrin, mitä ja miten teen ja mihin haluan käyttää jäljellä olevan aikani täällä pohjaa siihen – kuolemaan. Mutta se ei ole myrkyllistä kuten ennen, se on hedelmällistä. Kuolema antaa merkityksen. 

 

Korona-aika on ollut minulle suhteellisen helppoa, sillä nyt minulla on vertaistukiverkosto, joka on reagoinunt tilanteeseen asian vaatimalla vakavuudella. Vaikka tämä kaikki onkin ennen kokematonta, on tämä minulle myös hyvin tuttu tilanne. Olen ollut täällä ennenkin. Olen ollut yksin neljän seinän sisällä pimeässä luolassani eristyksissä vuosia sekä kuvainnollisesti että kirjaimellisesti. Enkä silloin edes tajunnut kuinka paljon tarvitsen toisia ihmisiä. Olin tiedostanut sen asiana ja faktana, mutta en tunteena, joka ohjaisi minut muutoksiin, jotka olisivat väliaikaisten ja vahingollisten sijasta kestävämpiä. Sairaalla tavalla jopa nautin yksinäisyydestä ja uhriutumisesta samalla kun kielsin sen kaiken ja jatkoin hitaan itsemurhani suunnittelemista. En tietenkään nauti tästä nykyisestä koronatilanteesta. Tämähän on juuri sellaista, josta olen pyrkinyt pienin askelin pois. Varsinkin alussa kaduilla käveleminen oli outoa. Asiat vaikuttavat minuun enemmän kuin ennen ja se, että joka toinen vastaantulija näyttää kuin peuralta ajovaloissa, vaikuttaa minuun. Ennen en olisi piitannut paskaakaan. Olihan minulla minun omat murheeni. 

 

Kun yksin kotona märehtiminen alkoi vaikuttaa minuun negatiivisesti sain vihdoin aikaiseksi tehtyä sen, mitä oli jo pari vuotta pitänyt tehdä – aloin kävelemään metsässä sekä pyöräilemään pitkin pitäjää. Olen käynyt paikoissa, jonne en koskaan ennen ole vaivautunut. Tämä kevät on ollut kaunein, jonka muistan. Olen nähnyt luonnon heräävän henkiin aivan toisella tavalla kuin ennen. Olen saanut seurata sen hidasta heräämistä ja eloon elpymistä päivä päivältä. Se on saanut minut haluamaan päästä syvemmälle luonnon armoille erämaahan, jossa selviytymisvietti todella nousee esiin. Ehkä tulevan Lapin vaelluksenkin voisi nyt nähdä enemmänkin harjoituksena ja varautumisena tulevaan katastrofiin kuin vain vanhanaikaisena seikkailuna ja kaupunkilaisen yrityksenä palata edes pieneksi hetkeksi takaisin luontoon. Kuka tietää mitä tulevaisuus tuo? 

 

Toivoin vain, että tällaisina aikoina, kun kuolema on kaikkialla läsnä, tapahtuisi myös kipeästi kaipaamiamme yhteiskunnallisia muutoksia. Me kaikki tiedämme, ettei näin voi jatkua, mutta emme osaa kuvitella muutakaan – tai ainakaan toimia kollektiivisesti tavoilla, jotka mahdollistaisivat muutoksen. Kriisi on kuitenkin paras mahdollisuus muutokselle. Väitänpä jopa, ettei ilman kriisiä voi radikaalia ja äkillistä muutosta parempaan edes tapahtua. Ei omalla kohdallani, eikä globaalisti – niin ylhäällä kuin alhaalla. Jos emme tästä kriisistämme tee tarvittavia johtopäätöksiä sekä muutoksia, tulemme olemaan täällä yhä uudestaan – tavalla tai toisella. Kunnes emme ehkä enää ole, emme ainakaan sivilisaationa tässä muodossa. Johtuuko se sitten jostain globaalista katastrofista vai globaalista vastuunotosta, sitä on vaikea tässä vaiheessa sanoa. 

 

Pohdin omassa elämässäni paljon sitä, mikä olisi se kaikista paras tapa toimia, jos haluaa rakentaa parempaa maailmaa. Onko se pienten ja ystävällisten tekojen tekeminen omassa lähipiirissään ja – ympäristössään? Onko se realismia vai idealismia vai niiden jonkinasteinen yhdistelmä? Kannattavatko taiteelliset pyrkimykseni, jos niistä ei koskaan tulekaan mitään tai jos kukaan (tai siis riittävän moni) ei koskaan näe kirjoituksiani? Mikä on musiikin voima? Kuinka se on mitattavissa? Latauksina vai hurmioituneina kuulijoina keikan jälkeen? Mihin käytän oman aikani? Mikä on vain omaa halua, egoa ja nautintoa ja mikä taas sellaista, joka vaikuttaa positiivisesti maailmaan? Missä menee raja? Mikä on se kaikista paras ja tehokkain tapa toimia? Mikä vaikuttaa kaikista eniten kaikkein useimpiin, ja mikä on mahdollista toteutttaa onnistuneesti? Entä jos epäonnistun? Ainoa vastaus, johon lopulta aina päädyn on, että on vain pakko yrittää. Muuten ei voi tietää. Muuten en ole osa posiitivista muutosta parempaan. Ja muuten koen lopulta liikaa tyytymättömyyttä itseeni. 

 

Olen edelleen erittäin tietoinen yhteiskunnallisista epäkohdista, mutta en enää syytä yhteiskuntaa tai koronavirusta omasta pahasta olostani. Sen sijaan teen asialle jotain, koska paha olo on viesti. Tämäkin on viesti. Elämää (ja koronavirusta osana sitä) voi pelätä, koska mitä muutakaan se tarkoittaa kuin muutosta ja kuolemaa? Se on kuitenkin turhaa. Elämä ei. 

 

* * * 

 

Timo-Veikko Pasanen (FM) on entinen bilejärkkäri, joka nykyään pyrkii luomaan parempaa maailmaa mm. vaikuttamalla humaanimpaan päihdepolitiikkaan, kirjoittamalla utopia-manifestia ja olemalla muutenkin mukava tyyppi. 

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KORONAPÄIVÄKIRJAT

Hidastuminen – Marja Kuronen

Minä olen tuhansien muiden suomalaisten lailla innostunut tänä keväänä puutarhanhoidosta. Istukassipulit ovat kuulemma loppu kaikkialta ja puutarhatarvikkeista oli valittava ne mitä on jäljellä. Poikkeuksellinen kevät on saanut ihmiset katsomaan lähelle. Maailma on tuntunut kutistuvan oman lähiympäristön kokoiseksi. Vähäheikkilän kaupunginosamme Turussa on yhtäkkiä koko elinpiirini. Aiemmin matkustin monta kertaa viikossa Helsinkiin ja nyt retki naapurikuntaan tuntuu melkein ulkomaanmatkalta. Aika tuntuu hidastuvan ja lähellä olevat asiat näyttäytyvät kirkkaammin ja elämän arvotkin tuntuvat kirkastuvan. Pidän tästä kylämäisyydestä ja yhteisöllisyydestä jota tämä aika tuottaa, jopa autojen melu on vaimentunut kun ihmiset eivät enää aja töihin aamuisin. Samalla kuitenkin poden huonoa omaatuntoa, saanko nauttia koronan tuomasta hitaudesta ja hiljaisuudesta kun se tuo mukanaan niin paljon kärsimystä monille ihmisille?

En tiedä saanko satoa kaaleista, porkkanoista, salaatista ja yrteistä jotka istutin. Jollain tavalla elämän vaaliminen, tai ainakin sen yrittäminen kasvien muodossa on minulle kuitenkin tärkeää juuri tänä keväänä. Toisaalta juuri nyt siihen on myös aikaa. Kesälle ei voinut tehdä reissusuunnitelmia, kun ei ole voinut olla varma pääseekö mihinkään lopulta lähtemään. Parin kilometrin päässä sijaitseva puutarhapalsta alkaa vaikuttaa ulkomaita kiinnostavammalta kesäkohteelta. Palstamme tarjoaa jonkinlaista perusasioihin palaamista ja samalla se nostaa korona-arkeen juhlaa, onhan aarin palstamme avajaisissa tietysti kuoharitarjoilu. 

 

Kälyni äiti kuoli tänä keväänä, ei koronaan mutta yllättäen. Välittömien kuinka hän voi, tarvitsevatko he apua -ajatusten jälkeen mieleeni nousi väistämättä: “Tänä poikkeusaikana! Saisinkohan kuulla kuinka muistotilaisuus järjestettiin, onnistuttiinko hautausrituaalien järjestämisessä niin että tapahtuma oli merkityksellinen osallistujille?” Tämä aika olisi äärimmäisen kiinnostavaa tiedonkeruun aikaa. Juuri tämäntyyppisiin ilmiöihin viittasin kun kirjoitin vuosi sitten opinnäytetyössäni hautausrituaalien digitalisoitumisen mahdollisuuksista ja siitä kuinka kuolleisuus on helposti ennustettavissa –ellei vastaan tule villejä kortteja kuten pandemioita. Kuitenkaan, en halua olla haaskalintu joka hyötyy toisten menetyksistä. En vaikka tarkoitusperäni ovat hyviä. Haluan työlläni olla kehittämässä hautauspalveluja ja rituaaleja jotka ovat ihmisille tärkeitä ja joiden avulla he voivat käsitellä menetystään. Haluan olla mahdollistamassa sitä, että eri tahoilla on valmiudet ja työkalut muuttaa tarvittaessa hautaamisen tapoja ja suremisen rituaaleja myös poikkeusoloissa. Koronakokemusten keräämisen aika on myöhemmin, kun ihmiset ovat valmiita niistä puhumaan. Veljen vaimo tosin tiesi toiveeni ja osasi itse soittaa ja kertoa kokemuksistaan. Hänen tapauksessaan hautajaiset olivat sujuneet onnistuneesti poikkeusoloista huolimatta.

 

Pidin toukokuussa kirjoituslomaa töistä ja kirjoitin artikkelia hitaudesta ja hautaamisesta: siitä kuinka hidastaminen voi auttaa käsittelemään menetystä. Samalla hidastin omaa elämääni ja asuin Köyliössä talossa jonka arki kului pönttöuuneja lämmittäen ja kirjoittamisen ohella perustarpeista huolehtien. Hidastaminen pakottaa ajattelemaan ja pysähtymään tärkeiden, jopa kipeiden, asioiden äärelle. Useimpien ihmisten elämässä tämä kevät on ollut hidastamisen aikaa. Minä ehdin ajatella miksi alunperin päädyinkään valitsemaan tutkimusaiheekseni hautaamisen ja surun rituaalien muotoilun tutkimisen. Vastaus on niin itsestään selvä että sen pakenemiseen on tarvittu todella kovaa vauhtia: koska käsittelen aiheen kautta osittain myös omia menetyksiäni.

 

Marja Kuronen on palvelumuotoilija ja väitöskirjatutkija joka haikailee metsän keskelle. 

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KORONAPÄIVÄKIRJAT

42 – Mikko Manka

Täytin tänä keväänä 42 vuotta.

Korona-ajan syntymäpäivät toivat samalla lapsuudesta yllättävän muiston: isäni oli aikanaan varma, että kuolee 42-vuotiaana. Hän oli omassa nuoruudessaan nähnyt tästä jonkinlaisen enneunen, joka oli niin vahva, että unikokemus ja tarina jäivät elämään. Ja tänä keväänä se sitten ponnisti esille muistojeni virrasta, kun itse saavutin tuon saman iän.

Kenties muisto on ollut sisälläni asuvan lapsi-Mikon pelkona, jossain syvällä. Lapsen aivot tuntuvat tallentavan herkästi pelottavia asioita, sillä ei tästäkään enteestä varmasti montaa kertaa puhuttu. Ja jos puhuttiin, niin jonkinlaisena isän puolen suvulle tyypillisellä hirtehishuumorilla. Ehkä tälle numerologis-maagiselle ennustukselle toi lapsen mielessä lisäpontta se, että isäni veli kuoli 42-vuotiaana. Tiedä häntä.

Keväällä maailmalta ympäriinsä levinneet kuvat täpötäysistä sairaaloista, ruumishuoneista ja ihmisistä jonottamassa omaistensa tuhkauurnia ovat tuoneet kuoleman lähelle ympäri maailmaa – etenkin yhteiskunnissa, jossa se normaaliaikoina on enemmän tai vähemmän siivottu pois ihmisten silmistä. Itselläni korona käynnisti kovan uutisseurannan lisäksi pohdintoja kuolemasta ja omasta suhteestani siihen. Mistä oma ’kuolemasuhde’ oikeastaan syntyy?

Sukutaustalla on varmasti merkitystä. Äitini puolen suvun kuolemasuhteesta en osaa juuri sanoa mitään, kun ainoa äitini elossa olleista vanhemmista, mummuni, kuoli ollessani vasta viiden vanha. Hautajaisia äitini puolen suvussa on toki pidetty paljonkin, joten sillä tavalla kuoleman kohtaaminen on myös tuon puolen suvussa tullut tutuksi. Laskinpa joskus takavuosina, että hää-hautajaisosallistumissuhteeni oli hautajaisten riemukulkua: olin ollut hautajaisissa huomattavan paljon häitä useammin. Tilanne on toki tasoittunut vuosien varrella, mutta laskematta tarkemmin sanoisin silti, että tummanpuhuvissa merkeissä mennään edelleen. Äidin puolen suvussa kuolemasta puhuminen isovanhempien kanssa jäi omalta osaltani kuitenkin nollaan. Niinpä sukutaustani osalta pisimmät ja merkittävimmät kuolemakeskustelut on käyty isän suvun puolella.

Isäni äiti oli ainakin jossain määrin uskonnollinen – varmaan aika perinteisellä suomalais-luterilaisella tavalla: usko tarjosi hänelle kiitollisuuden ja perusturvallisuuden lähteen. Hän kävi silloin tällöin kirkossa, joka oli kivenheiton päässä hänen kotoaan. Kalevan kirkon kellojen lyönnit lauantai-iltaisin ja sunnuntaiaamuisin kuuluvat lapsuuden äänimaisemaan. Muistan mummuni ottaneen myös meidät lapset mukaan kirkkoon, silloin kun vielä lähdimme eli varsin pieninä. Kalevan kirkon erikoinen arkkitehtuuri tuli tuolta ajalta tutuksi. Mummuni opetti minulle myös oman iltarukouksensa ja tähdensi sen merkitystä. Sanat ovat vieläkin mielessäni ja suojeluksesta puhuttiin.

Juuri tämä iltarukous oli asia, joka jäi lapsen mieleen maagisena elementtinä: loru oli syytä toistaa joka ilta, jottei mitään pahaa sattuisi itselle tai läheisille. Kuolema oli kenties peloista suurin. Ehkä tätä iltarukousta voisi kuvailla jonkinlaisena sanallisena fetissinä, jonka voima rakentui menettämisen pelolle ja jonka tarkoitus oli maagisesti torjua kuolemaa ja muita ’pahoja’ asioita – sellaisena kuin ne lapsen silmissä hahmottuivat. Mummuni ajatus tuskin oli näin yksioikoinen ja hänen tarkoituksensa oli varmasti hyvä ja vilpitön. Lapselle rukous kuitenkin näyttäytyi tällaisena magiana ja sitä myöten Jeesus eräänlaisena keisarihahmona, joka voisi joko kenen tahansa kohdalla kääntää peukalon ylös tai alas aitoon gladiaattorimalliin.

Iltarukousmuoto aiheutti myös visaisen kysymyksen: keitä kaikkia ihmisiä pitäisi suojelusta varten erikseen mainita vai riittäisikö vain yleinen maininta? Muistan pohtineeni tätä pitkään. Lapsuuden litaniaan tulikin aina lisää ihmisiä sen mukaan, kun elämään tuli uusia ihmisiä – myös lemmikkieläimet olivat pikku-Mikon listalla. Varmuuden vuoksi lisäsin läheisten listan lopuksi maininnan ”kaikista maailman ihmisistä ja eläimistä.” Eipä olisi ainakaan sitten minun syytäni, jos maailmassa tapahtuisi pahoja asioita, joita uutisista ja sanomalehdistä sai nähdä. Eräänlainen lapsuuden iltarukousten vastuuvapauslauseke.

Mielenkiintoiseksi mummulani kuolemakäsityksen tekee se, että vaarini oli aivan toista maata: hänen suhtautumisensa kuolemaan oli fatalistinen. ”Kun puu kaatuu, siihen se jää”, on jäänyt vaarini toteamuksena mieleen jo pienenä, ja lausetta toisteltiin usein. En tiedä, missä määrin tämä suhtautuminen, tai ainakin sen mielenosoituksellinen ilmaiseminen, oli myös vaarini tapa ’ärsyttää’ eri tavalla ajatellutta mummuani. Osa pitkän parisuhteen dynamiikkaa.

Vaarini fatalismi oli kuitenkin syvällä ja paljon laajempaa sorttia kuin tietoinen ärsytystekijä. Näin jälkikäteen ajateltuna yhdistän sen ainakin antiikin stoalaiseen perintöön: vaarini oli nimittäin Klassillisen lyseon kasvatteja. Latinan opiskelu ja antiikin kreikkalais-roomalaisen maailman stoalainen ihannoiminen yhdistettynä 1920–30-lukujen nationalistiseen koulutukseen lienee opettanut, tai vähintäänkin vahvistanut kenties jo luonteessa ollutta, fatalismia. Todennäköisesti vähän kumpaakin. Itse myös historiaa opiskelleena uskon siihen, että olemme kaikki jossain määrin myös aikamme ja meitä ympäröivän yhteiskunnan tuotosta – toki tulkinnat ajasta ja yhteiskunnastamme eroavat, jolloin johtopäätökset ja toiminta ovat erilaisia.

Niin tai näin. Vaarini suhtautuminen kuolemaan ja vainajiin on varmasti antanut elementtejä omiin ajatuksiini kuolemasta – myös jonkinlaista taakkasiirtymää. Ainakin kuolemaan liittyvä erittäin musta hirtehishuumori on selvästi vaarini peruja ja tapa, jonka olen omaksunut. Sen käyttöä toki täytyy vähän säännöstellä, tilanteesta riippuen. Toinen vaarini perintö on, että jokajouluisilla kynttilöiden viemisillä haudoille puhumme vanhempieni kanssa siitä, kuinka tällaiset hautausmaakäynnit olisivat vaarini mielestä olleet ”vainajien palvontaa” – turhaa toimintaa, koska kuolleet eivät siitä mitään ymmärrä.

Vaarini ei olisi halunnut hautakiveä lainkaan, vaan ainoastaan pienen muistolaatan. Osoituksena ihmisenä olemisen ristiriitaisuudesta hän olisi kuitenkin halunnut sen 1980-luvulla kuolleen poikansa viereen. Tässä toiveessa kohtalo kuitenkin nauroi vainajien palvontaa vastustaneelle vaarilleni: Vanha muistolehto oli täynnä; tuhka ripoteltiin ja muistolaatta asetettiin lopulta vastakkaiselle puolelle hautausmaata.

Vaarini ehdoton ajatus hautakäynneistä kuolleiden palvontana ei ole kuitenkaan jäänyt itselleni käyttöön, vaan päinvastoin: näen hautausmaalla käymisen mahdollisuutena käydä läpi omia muistoja ihmisistä, jotka ovat jossain vaiheessa olleet läheisiä itselle. Toisaalta vaarini materialismin vaikutusta on, etten usko hautausmaan vainajien sen kummemmin piittaavan, palaako haudalla kynttilä vai ei. Mutta maailmassamme vielä eläville nimi ja vuosiluvut kyltissä tai kivessä antavat mahdollisuuden muistamiseen, muistelemiseen ja, ainakin omalla kohdallani, myös oman kuolevaisuuden kohtaamiseen.

Vaarini oli ja isäni on latinisti, niin koin itsekin lukioaikana jonkinlaista sisäistä pakkoa latinan opiskeluun – ei siihen kukaan ikinä pakottanut. Jollain tavalla latinan opiskelu kuitenkin ilmensi suvun ja sukuperinteiden jatkuvuutta. Ehkä juuri näistä sukuperinteistä ja klassisen sivistyksen ihanteesta imin sitten itseeni myös kuolemaan – ehkä tunneilmaisuunkin – liittyviä, stoalaisesti värittyneitä ihanteita.

Muistan myös, kuinka ylipäätään stoalaisuus oli lukion loppupuolella ja yliopiston opiskeluissakin vielä itselleni kova juttu, kenties jonkinlainen ihannesuhtautuminen asioihin. Hommasinkin aiheesta useita perusteoksia, jotka tietysti monipuolistivat käsityksiäni ja osoittivat, kuinka naiivisti olin koko asian ymmärtänyt. Näin parinkymmenen vuoden jälkeen naurattaa, kun muistan näennäisen huolettomasti kuolemaan suhtautuvana, itsevarmana historianopiskelijana käyttäneeni sähköpostiallekirjoituksena runoilija Marcus Annaeus Lucanuksen lausahdusta: ’Victurosque Dei celant, ut vivere durent, felix esse mori”. Vapaasti suomennettuna tarkoittaa, että jumalat ovat salanneet ihmisiltä kuoleman suloisuuden, jotta nämä jaksaisivat elää.

Vaikea sanoa jälkikäteen, kuinka tosissani tuon suhteen olin, mutta ehkä ajatus tuntui nuoruuttaan kiihkeästi elävän opiskelijan mielestä jollain tavalla elähdyttävältä ja lohdulliselta. Ainakin se tuntui ’hienolta’. Nuoruuden ehdottomuuttahan ajatuksen hyväksymisessä on: joko elät täysillä tai kuolet. Ja kuoleminenkaan ei haittaa, koska sehän on vain suloista. Melkoisen mustaa tai valkoista.

Isovanhempien kuolemat vuonna 2002 muuttivat varmasti kuolemasuhdettani. Jos kuoleman ajattelee sukupolvia enemmän tai vähemmän tasaisesti niittävänä viikatemiehenä, niin ennen isovanhempien kuolemaa sen etäisyys omaan elämääni oli kaksi sukupolvea. Olin siis näennäisesti turvassa. Tietysti aina olen suhtautunut kuolemaan tiedollisesti niin, että se voi osua milloin vain, mutta tunnekokemuksena se tuli kuitenkin lähemmäs. Yhtäkkiä yhtä sukupolvea ei enää ollutkaan ja seuraava kuoleman kohtaava sukupolvi, todennäköisyyksien mukaan, olisikin jo vanhempieni ennen omaa vuoroani. Yksittäisiä, monesti traagisia, kuolemantapauksia on jo omassa sukupolvessani ja ystäväpiirissänikin ollut, mutta hieman tarkkuustasoa heikentämällä näen kuitenkin kuoleman kunkin sukupolven vuorollaan kohtaavana hahmona. Ehkäpä juuri tästä ajatuksesta johtuen nuorten ihmisten kuolemat tuntuvat yleisesti ottaen traagisemmilta kuin iäkkäiden.

Tällainen kuoleman sukupolviajattelu on ehkä saanut vahvistusta historian opiskelusta, jossa katseen kohteena olivat yleensä menneiden sukupolvien teot tai tekemättä jättämiset. Muistan gradua tehdessäni ja 1900-luvun alkuvuosikymmenten lehtiä lukiessani ajatelleeni, että kukaan lehtiartikkeleita kirjoittaneista tai artikkeleiden kertomista henkilöistä ei ole enää elossa. Heistä lukiessani kuolleet hahmot kuitenkin nousivat hetkeksi eloon ja pois unohduksesta, ainakin omassa mielikuvituksessani – ja graduni sivuilla. Menneisyyteen katsoessa kuolema on lähes väistämättä jossain muodossa läsnä. Samalla historiantutkimus on kuitenkin konkreettisesti näyttänyt itselleni, että kuolema ei välttämättä tarkoita unohdusta, vaan ainoastaan jonkinlaista ’toiminnan piirtojäljen’ loppumista. Oman elämän toimintaa ja elon suhteellista lyhyyttä se on kyllä pannut ajattelemaan.

Ehkä samanlaisten ajatusten heräämisestä johtuen olen pitänyt myös hautausmaista. Tampereella Kalevankankaan hautausmaa onkin kuulunut pitkään yhdeksi kaupunkikävelyideni lempikohteista. Siinä missä tuttujen haudat antavat aiheen omiin muistoihin ja muisteluun, niin vieraiden hautakivien katselu, tai ylipäätään näkeminen, voi olla todellinen memento mori -hetki. Samalla vanhojen hautakivien ammattimerkinnät antavat hyvän muistutuksen elämän mortaliteetin sataprosenttisuudesta: kivipaasi voi johtajalla olla hienompi, mutta olotila ei ole vieressä makaavaa torpparia kummempi.

Ikääntyessä oma keho tuntuu myös antavan näitä muistutuksia. Vartalo, joka nuorena tuntui, kliseisesti ilmaistuna, voittamattomalta, ei toimikaan enää samalla tavalla kuin aiemmin: palautuminen kestää ja erikoisia kiputuntemuksia on huomattavasti enemmän kuin ennen. Tämä koettu rapistuminen panee myös miettimään – vielä kun laittaisi toimimaan – että jos en nyt huolla kehoani, niin kohta on liian myöhäistä. Ehkä oma havaintoni on varsin yleinen tuntemus, joka näyttää ajavan kaltaisiani nelikymppisiä miehiä uusien liikuntaharrastusten pariin. Esimerkiksi matkapyöräily on kaveripiirissäni noussut varsin suosituksi. En väitä, että tässä olisi kuolemanpelkoa, mutta kenties jotain oman kuolevaisuutensa tunnistamista kuitenkin.

Koronakevät toi kuolevaisuusajatukseen ja omaan kuolemasuhteeseen varmasti jonkun lisämausteen – epätodelliselta ja kaukaiselta tuntunut pandemian mahdollisuus olikin yhtäkkiä tosiasia. Infektion levitessä vauhdilla huomasin eniten huolehtivani riskiryhmiin kuuluvien läheisteni mahdollista sairastumista ja kuolemista. Varmasti tässäkin taustalla oli menettämisen pelko. Samalla havaitsin vaarini vanhan fatalismin nousevan omalla kohdallani pintaan: jos varotoimista huolimatta korona osuu kohdalle, niin minkä sille sitten voi. Olen saanut elää hyvän elämän ja olenhan sopivasti 42-vuotias.

 

Mikko Manka (s. 1978) on historian ja matkailun tutkija sekä intohimoinen höyrylaivatyöläinen.

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KORONAPÄIVÄKIRJAT