Leposijoja – Pia Houni

Kuva: Helena Eslon

16.2.2020

Palasin Italiasta kotiin. Rooman Villa Lanten residenssissä viettämäni helmikuu oli ihana. Aurinko lämmitti ja kaupunki huokui kevään heräämistä. Hyvät kirjoittamispäivät tuntuivat vahvistavilta. Keskittyminen on voimauuttava kokemus. Villa Lanten kirjastossa istuessani muistelin niitä opiskeluaikojen tai työrupeamien hetkiä, jolloin on ollut mahdollisuus pitkäjänteisesti keskittyä tiettyyn asiaan. Tämä lähes harras tila kutsuu ajatuksia rihmastomaiseen leikkiin, oivallukset syvenevät ja sisäinen liike tuntuu vahvana. Tätä sain kokea matkani aikana. Iltaisin kokkailimme kämppäkaverien kanssa ja istuimme pienessä keittiössä puhumassa väsymyspisteeseen asti. Kotiin tullessani Italian uutiset kertoivat koronan leviämisestä pohjoisessa. Tässä vaiheessa oli vielä vaikea käsittää mitä oli tulossa. 

 

13.3.2020

Olen valvonut melkein koko yön. Yhteistyöpari on eilen kiemurrellut viesteissään ja miettinyt lähteekö hän Berliinin tekemään kanssani sovittua näyttelyä vai ei. Minun korviini tässä irtautumisessa kuulostaa olevan läsnä erilaisia syitä, henkilökohtaisia ja koronaan liittyviä. Asia tulee minulle kuitenkin yllättäen ja melko itsekkäästi esittäen, ja taidan olla siitä hetken järkyttynyt. Olin sitoutunut näyttelyyn jo pitkään. Nopeasti kaiken hylkääminen hetken päätöksellä tuntuu raskaalta. Olin itse valmis miettimään Berliinin lähtemistä tai ainakin vakavasti pohtimaan, mitä peruuttaminen tarkoittaisi. Peruutus ajoi ylitseni täysin itsestä riippumatta. 

Menen työhaastatteluun ja on täysi työ kasata itseä väsymyksestä ja pettymyksestä kohti toimivaa ja vakuuttavaa ihmistä.

Mietin, miten vaikeata ihmisen on pyytää anteeksi ja miettiä asioita myös toisen näkökulmasta.

 

23.4.2020 

Havahdun huhtikuun olevan jo loppupuolella. Viimeiset viikot ovat olleet luopumista. Kaksi näyttelyä, viisi ulkomaanmatkaa, opetuksia, tapaamisia. Verkossa roikkumisesta on tullut päivittäistä. Silmät väsyneenä tuijottelen ruudulta pieniä ihmisolentoja, kun he puhuvat ja pohtivat. Seurailen chattiruutua ja sinne ilmaantuvia viestejä. Peiliin katsoessa mietin miltä tänään näytän ruudussa. Naureskelen uutisille, joissa erilaiset kotilähetykset ovat herättäneet hilpeyttä, kalsareissa makaavia isejä ja sukkaa heiluttelevia koiria. Itse työskentelen melkein aina joogahousuissa ja hämään yläosalla. Keksin myös, ettei tarvitse meikata kuten töihin, mutta sipaisu huulipunaa tekee hyvän effortin. Pian facebook mainostaa jo kursseja, joissa opetetaan näyttämään hyvältä verkkopalavereissa.

Ilmeisesti meidän on hyvä siirtää asiat toisenlaisiin tilanteisiin sellaisina, että ne muistuttavat entisistä.

Some tuuttaa jatkuvasti jotain aktiviteettiä. Ihmettelen itsekseni, onko ihmiset nyt lomalla, kun heille pitää keksiä jatkuvasti ”miten saat aikasi kulumaan” ohjelmaa? Minulla ei ole yhtään ylimääräistä aikaa, vaikka en pääse työpaikalle vaan työskentelen kotona. Ennätän juuri ja juuri joogata muutaman kerran viikossa ja ulkoiluttaa koiria. Jos luopumisen tilalle pitäisi tulla jotain uutta, en toistaiseksi ole keksinyt mihin sen sijoittaisin – siis ajallisesti. Jään odottamaan. 

 

4.5.2020

Aloitan uudessa työpaikassa. Olen siitä innostunut ja iloinen. Ensimmäinen työpäivä muistuttaa kuin mitä tahansa ensimmäistä työpäivää. Saavun toimistolle ja vietän päivän esihenkilöni kanssa tutustumalla käytäntöihin ja laittamalla laitteet kuntoon. Toimisto on hiljainen. Yksi ainut ihminen meidän lisäksi. Syömme intialaista ruokaa lounaaksi. Seuraavana päivänä jatkan etätyössä. Kaikki uudet työkaverit ovat jälleen joulukalenterissa. Pieninä luukkuina tietokoneen ruudulla. Iloitsen siitäkin. Chattiruutuun tulee monta tervetulotoivotusta. Koen tulleeni joukkoon, vaikka tilanne on kirjaimellisesti poikkeuksellinen.

 

10.5.2020

Äitienpäivä. Silloin muistan aina Lauri Viitaa ja hänen ihanaa runoansa ”Äidit vain nuo toivossa väkevät, Jumalan näkevät…”Viita osui ehkä enemmän oikeaan kuin arvasikaan. Naisen ja äidin paikka maailmassa on toivon ylläpitämisessä. Katsoimme tyttäreni kanssa Joonas Berghällin dokumentin Äidin toive. Kulttuurista ja vuosisadasta riippumatta naisen elämä on sidottu valtarakenteisiin ja kipuun, josta selviämisen ainut lääke on toivo. 

Äitini kuoli lokakuussa. Joku kertoi, että äidin kuolemasta toipuminen voi kestää jopa kaksi vuotta. Tarvitaanko kuolemasta toipumiseen jokin aikaraja? Itse en tarvitse sitä. Menetykset läikähtävät ihmisessä ajasta riippumatta ja tulevat sisäiseen huoneeseen vieraaksi kutsumatta, usein yllättäen. Kun liikutus pyyhkäisee mielessä, tietää olevansa yhteydessä itseensä. Ettei ole antanut vaativan elämän kovettaa itseään kokonaan. Että pystyy ymmärtämään myös heitä, joita on vaikeinta ymmärtää. Tai ainakin kokemaan myötätuntoa.

Ajattelen hautaa. Se on leposija. Asumus. Ihmisen paikka. Olen viime vuosina kuvannut huoneita, joissa olen nukkunut. Eri maissa ja kaupungeissa. Ajattelen jokaisesta näistä huoneista kuten haudasta. Leposijana. Ihmisen paikkana. Kun ihminen lasketaan hautaan, se on kenties hautajaisten riipaisevin hetki. Elämää synnyttävä maa sulkee sisäänsä hiljentyneen ihmisen. Sieltä ei ole paluuta tähän elämään. Juuri sen takia hauta on kaunis ja levollinen leposija. 

Ajattelen jokaisena aamuna elämän mahdollisuutta.

 

Pia Houni on teatteritaiteen tohtori, dosentti ja filosofinen praktikko.
Pääosin Hounin ajatukset juoksentelevat taiteessa, filosofiassa ja teologiassa.

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KORONAPÄIVÄKIRJAT