Shikantaza – Ilmari Kortelainen

Mäeltä näkee rinteeseen, mitä askareita on tullut toimitettua. Tänään on kannettu puita. Vie puita saunaan lisää, hätkähtää varjoa vesiastiassa. Käy hakemassa tuohta. Jatkaa uunin märkien puiden sytyttelyä. Pitää kantaa lisää vettä. Läikkyy ja ei läiky. Kävelee lapsuuden kinttupolkua rantaan ja kuulee soittoäänen oman pään sisällä. Heteen vesi on kirkastunut yön aikana yhtä läpikuultavaksi kuin taivas. Heteessä ui itselle tunnistamaton sammakkolaji.

Zen-Buddhalaisuuden oleellinen istumameditaatioharjoitus on pelkkä istuminen, vain istuminen tai kököttäminen eli shikan-taza. Siinä emme voi tehdä muuta kuin istua (Puuseppä Juha Hämäläinen on ehdottanut termin käännökseksi Kökötystä). Vain istuessa mielessä virtaavat ajatukset ja keho hengittää.

Tiantong Rujing kuvaa shikantazan tarkoittavan ”zazenin harjoittamista koko sydämellään”. Sekä Rujing että hänen oppilaansa Eihei Dōgen puhuvat mielen hiljaisesta valaisemisesta. Modernimmissa Zen-perinteissä, kuten Joko Beckin ja erityisesti Barry Magidin zen-katsannoissa shikantazan avosydämisyys ymmärretään painotetusti mahdollisuutena olla avoinna kaikelle inhimilliselle ja psykologiselle sisällölle, mitä zazenissa nousee esiin. Kun kokemuksen, tietoisuuden ja sydämen kanssa ollaan pyrkimättä muuttamaan mitään, elämä avautuu vähä-vähältä, ja ehkä voimme ainakin hetkittäin nähdä jotain muuta kuin itsemme.

Asteittain huomio avataan yhdestä kohteesta, esimerkiksi hengityksen pallean liikkeestä ja sen reuna-alueilta, kattamaan kehomielen kokonaisuus. Lopulta kehomielen kokonaisuutta tarkastellaan kaiken tämänhetkisen kanssa. Shikantaza kohtaa hetkessä ilmenevän, jokaisen kutinan ja leukalihasten ja hermoston jännityksen, viivästyksen junamatkalla, vitutuksen, oman ylpeyden, kunkin pettymyksen ja epäoikeudenmukaisuuden tunteen, aikaiset aamuherätykset, tauotta jatkuvan kännykän pirinän ja tinnituksen. Mielen tasolla kuvittelemme kaikenlaista siitä, mitä hyväksyntä on, mutta kannattaa odottaa seuraaviin liikennevaloihin.

Havaintokentän laajentuessa muiden istujien varjot viruvat humanoideiksi Zendossa, kun istuminen jatkuu yöllä.

Zen ei lupaa onnenhetkiä tai sitä että nokkelat ideani, edistykselliset tai taantumukselliset mielipiteeni saisivat suosionosoitukset. Kun istun, niin istun. Kun syön, niin syön. Kun suru valtaa mielen, itken. Onko tässä mitään tolkkua? Onko ollenkaan hyväksi ihmiselle? Ei ole. Zazen on täysin hyödytöntä.

Zen-opettaja Shunryi Suzuki toteaa, että ajatus siitä, että ”voin tehdä mitä tahansa” tai ”Kaikki on zazenia”, olet jo kehittänyt jonkin egosta lähtöisin olevan harhautuksen. Tällainen alkaa kuulostaa ehkä vähän armottomalta. Zenin kurinalaisuutta onkin Magidin tapaan hyväksi tutkia nimenomaan arjen inhimillisyyden ja tunne-elämän näkökulmasta. Samalla zenissä oman mielen harhojen näkemisestä sellaisenaan istumisen muodossa, kasvaa toisenlainen armon kokemus.

Harjoitamme shikantazaa vuosia tai vuosikymmeniä, ja harjoitus muuttuu eri tavoin. Tylsyydestä ja monotoonisuudesta avautuu hetki hetkeltä loputtomasti uutta, esimerkiksi näkökentässä tai hengityksen välissä olevassa tyhjässä tilassa, silmien takana, ja siinä, miten koemme kehomme. Asetumme istumisharjoituksen muotoon ja tällöin ei muuta ole käsillä. Emme voi tehdä mitään. Emmekä voi istuessa tekemällä tehdä ei-mitään.

Voimme, vaikkapa saavuttaaksemme muuntuneita tietoisuuden tiloja, esimerkiksi mennä dhjana-mediaatioretriitille tai tutkia äkkisyviä shamanistisia polkuja. Lähtemättä tarpomaan shamanismin erämaahan, todettakoon, että shikantazan monotoonisuus ja hiljainen mielen valaiseminen on ydin, joka voi kulkea yhteen erilaisten harjoitusmuotojen kanssa. Kyse ei ole ainoastaan kehosta, vaan kokemuspiirimme alkaa kattaa kaiken, mitä tällä hetkellä ilmenee. Zen-harjoitus luo avaruutta ja tilaa tavallisen elämän ärsytyksiin ja kipuun.

Vain istumisessa palataan yhä uudelleen tässä olon kokemukseen: siihen, mitä ilmenee sen hetkisessä kehomielen kokemuksessa kokonaisvaltaisesti. Se on kuin tuuli. Tulee siis esiin, ettei vain istuminen ole suinkaan tajunnan satunnaista vaeltelua, vaan tässä olevaan kohdistuvaa harjoitusta.

Laajemmissa tulkinnoissa termiin viitataan kuoleman kohtaamisen asenteena.

Vain istumisessa suuntaamme huomiotamme niin, että se kohdistuu koko kehomielen aistikenttään. Siirrän huomioni hengitykseen, tunnen, kuinka joustava kehon kudos liikkuu hengityksen reuna-alueilla, hengityksestä koko kehoon, kasvojen lihasten rentoutumiseen, solujen huokoistumiseen. Joskus huomioni siirtyy kehoon itsestään. Mielemme on intentionaalinen eli se suuntautuu aina jotakin kohti. Tavallisesti ajattelemme jotakin, suuntaudumme johonkin kuviteltuun tai todelliseen kohteeseen tai ajatukseen, meillä on mielipiteitä ja uskomuksia.

Huomion luonne voi muuttua, kun suhtaudumme ajatusten syntymiseen, siihen aktiviteettiin, miten ajatukset, puhe, sanat, ajatukset rakentuvat. Kun hidastan mielessäni sanomiani sanoja, tavuja ja kirjaimia, voin antaa kokemisen alueen laajeta, ja kokeminen ei enää suuntaudu, vaan ikään kuin sukeltaa laavavirtaan, jossa sanat ja mielen sisäinen puhe lakkaa, ja alkaa. Lak-kaa, Lak-k, L-a-k, L-a, L

Kun vuonna 2009 ympärilläni useat ja läheisimmät ihmiset sairastuivat parantumattomasti ja sukulainen teki itsemurhan, jouduin kohtaamaan kuolemaa kerralla enemmän kuin siihen asti. Menin psykoterapiaan ja ryhmiin. Shikantaza perustavana pohjattoman syvänä harjoituksena kantoi läpi kivun ja surun ja vihan. Kehollisesti koin, että istumisasennossa kontrolli ja tarve kannatella kehoa alkoi hälvetä hitaasti. Kuin asento olisi kantanut sisällään mahdollisuuden olla kannateltu, eikä kehon tai mielen tarvinnut ponnistella. Keho hengitti, antautui, päästi irti, elämä ympärillä kannatteli kehoa. Harjoitus oli vähäsen muuttunut, ja tuli ymmärrys, että meditaatio liikkuu koko ajan, syvenee. Jollain tapaa shikantazan harjoittaminen alkoi uudelleen, ei siinä kai sen kummempaa. Tuntui todellakin hetken, että elämä painovoiman kaltaisena voimana kannattelee. Sittemmin nämä hetket saostuivat, kirkastuivat ja solahtivat arjen virtaan, kauppalistoihin, liikennevaloihin, eroihin, köyhyyteen, lapsentekoaikeisiin, yksinoloon mummolassa, jossa kuitenkin veljeni viettää enemmän aikaa kuin minä.

 

Ilmari Kortelainen on kehotietoisuuden opettaja ja zen-buddhalaisuuden harjoittaja, sekä tutkijatohtori joka tekee tutkimusta meditaatiosta, mindfulnessista ja somatiikasta, Hän työskentelee Taideyliopiston yksikössä Center for Educational Research and Academic Development in the Arts (CERADA)

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KUOLEMAPÄIVÄKIRJAT

 

Päiväkirjarunoja – Ulla Halkola –

 

26.7.2019 Hommage à Claes Andersson 1 

 

Minulla on ollut ikävä 

 sinua jo päivän, kaksi 

sinunlaistasi monta, monta vuotta. 

Nyt minulla on ikävä 

 monia, monia 

 lapsenlapsista lähtien 

 taaksepäin 

 kaikkia ja kaikkea. 

Elämä kukoistaa, 

 lämmittää ja kukkii. 

Silti minä pelkään 

 enemmän kuin sinä 

 jota kaipaan tänään 

 eilisestä lähtien 

 kun lähdit pois meiltä kaikilta. 

Olit valmis lähtöön. 

Sinä et pelännyt. 

 

26.7.2019 Hommage à Claes Andersson 2 

 

Istun rakkaan kotikaupunkini sydämessä 

 runoilijoiden talossa 

 pilatussa Pinellassa. 

Juon muovisesta lasista keltaoranssia juomaa. Istun muovisella tuolilla muovisen pöydän äärellä. 

Kirkkopuistossa soi DBTL muovisen aitauksen takana. Kuulen kaiken, hyvä niin. 

Illalla pääsen viileään kirkkoon puiselle penkille. Kaipaamaan minä pääsen, minä pieni kaivattu. 

Jumalle kiitos.  

 Olen Olemassa! 

 Universumia minä kiitän!

 

Runoteksti hautausmaalla ottamaani valokuvaan 2.8.2020 

 

Olin liki taivaassa 

 kunnes tieni kapeni. 

Tuli portaat, mahdottomat astua. 

 Neljä askelmaa 

 mustaan aukkoon tai sieltä pois. 

Ymmälläni  

 alan ymmärtää 

 hautausmaan kutsun  

 pilvien houkuttelemana. 

On aika jättää kompassi kotiin. 

 Minua viedään. 

 

 

Turussa 22.10.2020

 

Ulla Halkola 

www.spectrovisio.net

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KUOLEMAPÄIVÄKIRJAT

Päiväkirjamerkintöjä lokakuussa 2020

 

Tänään eräs nainen tuli sanomaan, ettei pidä toimittamassani lehdessä ilmaisusta ”kuolleet”. Se on  liian kalsea ja kylmä. Pitäisi olla kauniimpi sana, joku kiertoilmaisu, vaikka pois nukkuneet tai ei  se. Se oli joku muu, jonka hän oli jostakin toisesta lehdestä lukenut.  

Niinpä minä hymyilin. Ei ihmiselle, joka tulee ihan asioikseen sanomaan, että kuolema ahdistaa, voi  sanoa, että te ette taida olla sinut kuolemanne kanssa. Että meillä kaikilla on oma, joka joskus avaa  kätensä ja syleilee meitä. Yhden ainoa kerran. 

Olisin halunnut sanoa, etten halua lasten ja nuorten takia käyttää kiertoilmaisuja pois nukkuneet. En  halua, että kukaan sentään ryhtyy pelkäämään nukahtamista. – Kuolenko minä? – Kuoletko sinä? 

Kyllä. 

(Muista nainen lavalla musta sukka kädessään. Sen nimi oli Kusti ja sillä oli pystykorvat.) 

Eräs tuntemani nainen on sanonut, että hänellä on vain yksi tarina kerrottavanaan. Että vaikka hän  kuinka kirjoittaa, mistä tahansa, aina hän lopulta huomaa olevansa keskellä samaa kylää ja  maisemaa. Uskon, että niin voi olla. 

Uskon, että minun tarinani on loputon suo, kävelyä matalan taivaan alla. Ihmettelyä, huokailua.  Loppuun asti uuvuksissa olemista ja kuoleman kaipuuta. Lähes kaikki muistiinpanoni kertovat  kuolemasta, jota en ole koskaan nähnyt, jota en uskalla katsoa, jota en tunnistaisi, jos se kävelisi  kadulla vastaan. Loput alkavat sanalla maailmani ja sitten seuraa pitkä lista saavuttamattomia  asioita, seikkoja, joiden vuoksi kaikki, mitä tavoittelen, murenee jo ennen kuin ehdin ottaa niistä  kiinni. Uskon omaan tarinaani enemmän kuin toisten minusta kertomiin. 

En ymmärrä, miten ihmiset jaksavat katsoa asioita sormien läpi, olla armollisia, yrittää uudelleen.  En ymmärrä uusia mahdollisuuksia. Minulle suljettu ovi on kiinni. 

Kuitenkin näen mielessäni entisen kotipaikkakuntani keskustasta pois johtavan kadun kaartuvan  rannanmyötäisesti. Näen aidan ja sillan, jota se reunustaa. Muistan, kuinka kävelin asfaltilla  sateisena päivänä. Matka bussiasemalta oli vain pari kilometriä. Kävelin laukku olalla suuren,  sinivalkoisen Pohjolan Liikenteen sateenvarjon alla. Kuljin ensin järvenrantaa, sitten asematunnelin  läpi, pitkin radanvartta. 

Kotini oli silloin vain lainassa, mutta päätös oli ollut minun. Silloin maailmani oli hetken kevyt.  Synkkyys palasi pian. Hiljaa ja hivuttautumalla, kuten sen tiedetään liikkuvan. Äitini alastoman  vartalon ja oman kehoni häpeän mukana. 

Silloin luulin kokeilleeni jo kaikkea. Kun ymmärsin jälleen kyyhöttäväni painavan puisen oven  takana, kun ymmärsin huutavani tyhjyyteen, kun huomasin, ettei ääni lähdekään minusta, että muut  lukevat minusta väärää tarinaa, minä luulin, että mitään ei ole enää tehtävissä. Minä ajattelin, etten  jaksaisi enää ikinä yrittää selittää, kääntyä takaisin, olla hiljaa. 

Nyt ajattelen, että paljon on vielä kokeilematta. Nyt teidän, että mitä tahansa voi tapahtua. Jos vain  minä annan sen tapahtua. Jos vain… Mutta en taida. Sillä joku voi ymmärtää minut väärin,  vahingossa tai tahallaan. Jos on olemassa pienikin riski joutua väärinymmärretyksi selittämättä, on  parempi piiloutua mustan siniseen. 

Se nainen, joka puhui yhdestä ainoasta tarinasta, se puhui myös äidin murhasta ja siitä, miten sitten  on vain elettävä.

(Nainen lavalla musta sukka kädessään haukkuu. Muikistelee suutaan ja puhuu koiraa. Pystykorva  on vanhentunut 20 vuotta, sen toinen korva ei enää nouse kuuntelemaan. Naisen riisuu sukan  kädestään, pukee sen jalkaansa. Solmii kengät. Kaikki taputtavat.) 

Sitten ystäväni jäätyi kiven viereen.

 

Tiiamari 

(Kirjoittaja haluaa jakaa kuolemapäiväkirjansa pelkällä etunimellään)

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KUOLEMAPÄIVÄKIRJAT

Kissan kuolema – Ossi Nyström 

 

Laku on kissa. Hänellä on tapana tuijottaa suihkun viemäriaukkoa. En tiedä, mitä hän siellä näkee,  mutta joskus ajattelen, että hän katselee asunnon edellisiä asukkaita, jotka ovat tätä nykyä vainajia,  mutta jotka jonkin minulle tuntemattoman prosessin vuoksi näyttäytyvät Lakulle  lattiakaivossamme. 

En ymmärrä, mikä Lakua kummituksissa kiehtoo. Ei hän ole tavallisesti kiinnostunut  ihmisistä, ja luulen, että Laku laskee myös viemärivainajat ihmisiksi. Tai kissoiksi. Todennäköisesti  niin kuolleet kuin elävätkin ihmiset ovat Lakun mielestä vain kummallisen näköisiä kissoja. 

Olen melko varma, että kuoleman konsepti on Lakulle vieras. Ei hän ymmärrä, että  oleminen on väliaikaista. Hänelle oleminen on olemista, eikä mitään muuta ole. Itsesäilytysvaisto  hänellä kyllä on, mutta ei hän itse tiedä, että hänellä on sellainen.  

Joskus mietin, että murehtiiko Laku elämäänsä. Ajatteleeko hän, että se menee hukkaan, kun  vain makaa sohvalla tai suihkun lattialla? Tuskin murehtii. Ei Laku ymmärrä kuolevansa, eikä Laku  ymmärrä elävänsä, niinpä hänellä ei ole pienimpiäkään paineita tehdä elämästään jotakin  suurenmoista. Lakun ei tarvitse uskoa unelmiinsa, eikä pitää niistä kiinni, sillä hän ei ole koskaan  nähnyt edes unta sellaisista. 

Luulen, että joskus Laku näkee unia. Voi olla, että niissä seikkailee se sama viemäriväki, jota  hän katselee suihkussa. Ehkä hän jahtaa unissaan kaikkia niitä pieniä eläimiä, joita hän kohtasi  karkureissullaan. Ehkä hän näkee painajaisia, joissa kokee olevansa turvaton. 

Kissalla on kuulemma yhdeksän elämää. Tuntuu epämukavalta sanoa näin, mutta toivon,  että minun ainoa elämäni kestää kauemmin kuin Lakun yhdeksän elämää. Kai minä arvostan omaa  elämääni enemmän kuin Lakun elämää. Tai en minä tiedä arvostanko omaa elämääni mitenkään  erityisesti, ja olenko arvostamatta Lakun elämää jotenkin erityisesti, en vain tahdo kuolla vielä  pitkään aikaan. 

Äsken peseytyessäni mietin, että ehkä kissan yhdeksän elämää eivät kulu samaan tahtiin  kuin ihmisen ainoa elämä. Ehkä kissa kuluttaa elämiään säästeliäästi, ja ehkä yksi ei ala välittömästi  toisen päätyttyä. Saattaa olla, että Lakulla on nyt menossa viides elämä, ja että kolmannessa tai  neljännessä elämässään hän oli tekemisissä niiden ihmisten kanssa, jotka nyt kummittelevat  suihkumme viemärissä.  

En tiedä mitä odotan elämältä, enkä tiedä mitä odotan kuolemalta, mutta en ainakaan sitä,  että joudun viemäriin, ja kissa tuijottaa minua ritilän takaa. Mutta jos minulle ei muuta tarjota, niin  kai minä sen otan, sillä kaikessa kosteassa kummallisuudessaan viemärissä kummittelu muistuttaa  kuitenkin jonkinlaista elämää. Lopullisen irtautumisen sijaan saisin valjun jatkoajan, ja se olisi  minulle helpotus.

En ole koskaan pitänyt siitä, kun pitää päästää irti, ja jos on sellainen mahdollisuus, että ei  tarvitse päästää irti, niin minä menen vaikka viemäriin pitämään siitä kiinni. Kaikkein koviten minä  yritän pitää kiinni asioista, jotka ovat jo menneet. Yritän kahlita niitä itseeni raskailla kettingeillä,  jotka jäävät irti päässessään laahaamaan perässäni. Tahtoisin pitää kiinni myös tulevaisuudesta,  rakastaa sitäkin kuin äidin syliä, mutta en saa siitä otetta. 

Kissa tuskin ymmärtää, että on olemassa sellainen asia kuin tulevaisuus. Minä ymmärrän, ja  se pelottaa minua. Tai ei tulevaisuuden ymmärtäminen minua pelota, sillä en minä sitä ymmärrä.  Tiedän vain, että tulevaisuus on tulossa, ja minä pelkään sitä mitä on tulossa, sillä en tiedä mitä se  on.  

Minua on neuvottu, että asioista tulee helpompia niellä, kun ne jakaa pienempiin osiin. Voin  jakaa esimerkiksi tulevaisuuden kahteen osaan. Ensimmäinen osa koostuu asioista, jotka ovat  varmoja, toinen osa koostuu asioista, jotka ovat epävarmoja. Jako on epätasainen, sillä  ensimmäiseen osaan menee vain yksi asia. Tiedän, että se on kuolema. Tiedän myös, että toiseen  osaan meneviä asioita on todella paljon, mutta en tiedä, mitä ne asiat ovat. 

Minulla on ollut vuosien ajan kausia, jolloin havahdun öisin kakomaan ulos nuppineulaa,  alkaliparistoa tai hämähäkkiä, joka on juuttunut kurkkuuni. Kun kävin terapiassa, psykologi ehdotti,  että elämässäni on näinä kausina liikaa nieltävää. Minä taas luulen, että uneni johtuvat vain ja  ainoastaan siitä, että juon liikaa, ja voi olla, että sitä terapeuttikin tarkoitti, mutta sitä minä en  ymmärrä, että miksi minulla on myös sellaisia kausia, jolloin en näe unia kurkkuuni ankkuroituvista  ongenkoukuista? 

Teen joskus ankkureita mieleeni. Kun olen hetkessä, joka tuntuu jotenkin erityisen  merkittävältä, minä toistan itselleni, että muista tämä hetki, tämä hetki, kun olet juuri tässä. Tein  ankkurin, kun olin ensimmäisellä yliopistoluennollani. Ossi, olet yliopistossa nyt, muista tämä  hetki. Tein ankkurin, kun olin Lontoossa. Ossi, olet Lontoossa nyt, muista tämä hetki. Minusta on  jännittävää ajatella, että kuolemani jälkeen se ankkuri on yhä siellä luentosalissa, samalla tavalla  kuin ongenkoukut ja paristot pysyvät päivisinkin kurkussani, vaikka en niitä siellä tunnekaan. 

Minulla on välillä suihkun jälkeen sellaisia hetkiä, jolloin tunnen kun tukkani kuivuu. Silloin  ihminen tuntee todella elävänsä. Olen nyt olemassa tässä hetkessä, samalla kun ajatukset joita  ajattelin suihkussa poksahtelevat olemattomuuteen kuin saippuakuplat. Olen kuin kissa, joka vain  on, eikä tiedä, että ennemmin tai myöhemmin se tulee olemaan läsnä siinä hetkessä, jonka jälkeen  olemista ei enää ole. Minun on mahdotonta ymmärtää, miten sellaisen asian kanssa voisi tulla  sinuiksi. Ihan kuin yrittäisi kääntää itsensä nurinniskoin, mutta homma tyssää alkuunsa, kun ei tiedä  mistä pitäisi aloittaa. 

Tavallisesti hetkeni ovat sellaisia, että huomaan esimerkiksi olevani likainen, ja sitten minun  on taas peseydyttävä. Tällä tavalla minä hinkkaan itseäni puhtaaksi kunnes kuolen. Mutta jos 

ruumiini löydetään liian myöhään, tuo vuosikausia puunattu kroppa tekee sängyn tai sohvan tai  lattian tai maton niin likaiseksi, että taitavinkaan pesijä ei pysty sitä putsaamaan. Olen sotkenut itseni elämään kuin vauva, joka on saanut auki sormiväripurkin, mutta  kuolemasta minä olen vieraantunut. Yhtälailla voisin olla vieraantunut kulmikkaista palloista tai  pullilaamamöngertäjistä. Olen elävä, enkä tiedä mitään kuolemasta, ja toivon, että kun olen kuollut,  en tiedä mitään elämästä. Laku sen sijaan saattaakin tietää jotain kuolemasta, sillä hänellä voi olla  siitä jo kokemusta. Ehkä kuolema on miau tai purrkurr, eikä hän osaa sitä asiaa sen  yksinkertaisemmin selittää.

 

Ossi Nyström 

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KUOLEMAPÄIVÄKIRJAT

Kuolemapäiväkirja – Tarja Koffert

 

Minä elän ja olen jo elänyt pitkään. Vuosia on tullut 68. Maailman historiassa vuosi 68 nimettiin hulluksi vuodeksi. Maailma mullistui monella tavoin ja repesi vanhoista liitoksistaan. Rintaliivejä poltettiin, lennettiin kuuhun, nautittiin vapaasta seksistä , eri puolilla maailmaa osoitettiin mieltä. Suuri vaikuttaja Martti Luther King murhattiin. Ikäni laittaa minut miettimään elämääni uudesta näkökulmasta. On inventaarion aika. Kehoni on kulunut. Useita kavereita on poistunut. Työelämä vetelee viimeisiä vetojaan. Olen väistymässä reserviin. Odottamaan mitä elämä voi vielä antaa ennen kuin tarjoilu loppuu. Pian valomerkki naksahtaa ja tulee hiljaisuus.

Tiedän, että musta viittani odottaa jossakin minua. En halua sitä miettiä, mutta elämä ympärilläni sulkeutuu ja muistuttaa, että lähtölaskenta voi alkaa milloin tahansa. Kysyn, olenko ollut riittävän kunnollinen? Olenko saavuttanut elämässäni asioita, jotka lapseni ja lapsenlapseni kokevat arvokkaiksi. Millainen on jälkeni, jonka jätän perinnöksi tälle maapallolle? Mitä vielä haluaisin sanoa ja kenelle? Kuka minua eniten suree ja jää kaipaamaan? Itketäänkö ja surraanko minun poismenoani hautajaisissani? On olemassa raja. Rajan toisella puolella kaikki on mahdollista, mutta toisella taas ehkä ei enää olekaan. Tapaanko vielä vanhempani ja menettämäni ystävät jossakin vai loppuuko tämä kaikki silloin kun vedän viimeisen henkäykseni? Miten läheiseni jatkavat yhteiselämää kuolemani jälkeen? Tönäiseekö  poistumiseni jonkinlaisen uuden tasapainon käyntiin, jossa erilaiset asiat sitovat yhteen tärkeitä ihmisiäni? Millaisen muutoksen kuolemani tuo mukanaan? 

 

En tiedä mitä kuolema on. Äitini kuoli onnettomuudessa. Hänen päänsä oli ruhjoutunut, hän taisteli viime hetkistään kun pääsin pitelemään häntä kädestä sairaalan vuoteella. Kohtalon käsi oli heilahtanut väärään suuntaan. Lähdön hetkellä äidin heikot voimat kohtasivat minussa sykkivän elämänvirran. Äiti imi minusta elämänvoimaa. Aivan kuin sisälläni olisi ollut vuoto, joka luovutti nuoremman ihmisen voimaa sitä tarvitsevalle. Tunsin kuinka kuoleman raskas paino siirtyi minuun. Äidin verenpaine kohosi ja hän astui pieniä askelia takaisin elämää kohti. Sisäiset voimamme yhtyivät saadaksemme hyvästellä toisemme. Minä jäin ja hän lähti pois. Liian aikaisin ja varoittamatta. Äidin elämä loppui samalla tavoin kuin hänen isänsäkin. Kompastui kotonaan kuoleman syliin. Jäljelle jäi vain äidin jalasta karanneet tossut. Ikään kuin ne olisivat ymmärtäneet lattialle lentäneenä, että niiden tehtävä oli nyt päättynyt. 

Äidin kuolemaa seurasi myrsky. Kaikki muuttui. Tilalle haluttiin muuta. Minun elintilani naisena pieneni. Isä lähti hakemaan itselleen lohtua ja veljet muuttuivat riiteleviksi pikkupojiksi ikään kuin kuolema olisi varastanut heidän oppinsa elämästä.

Millainen minun kuolemani tulee olemaan? Sairastunko vai kaadunko ja halkaisen kalloni niin kuin isosisäni ja äitini kohtalona oli?  Joudunko pimeyteen, jossa vietän ikuisuuden hiljaisia tunteja aistimatta mitään? Pitäisikö minun treenata itseäni kuolemaa varten samalla tavoin kuin kroppaa treenataan kuntosalilla? Millainen on kuoleman kuntosali? Olenko henkisesti valmistautunut riittävästi ja osaanko lohduttaa itseäni vai pelkäänkö kun vaistoan, että lähtöni on lähellä? 

On vaikea vastata itselle. Melkein mihin tahansa muuhun kysymykseen voin vastata, mutta en siihen mitä pelkään   eniten kuolemassa. En tiedä onko minussa riittävästi sisäistä voimaa kantaa tietoa lähestyvästä kuolemastani,  jos vaikka sattuisin sairastumaan vakavasti. En löydä vastausta vaikka kuinka kysyisin asiaa itseltäni. 

Olen kyvytön ja avuton. Sanaton ja mykkä, mutta totean että hyvä näin. Minun on myönnettävä, että joskus  joudun antautumaan voimalle, joka kuljettaa minua omia polkujaan. Kuolema ottaa minua kädestä ja taluttaa eteenpäin. Aivan  samalla tavoin kuin minä otin äitiäni kädestä lähdön hetkellä. Kuulen ehkä kuiskauksen  ” nyt olet vapaa”. Ja elämääni jatkaa muut, joiden vuoro ei ollut vielä tullut. 

 

Tarja Koffert

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KUOLEMAPÄIVÄKIRJAT

 

Laahus ja huntu – Päivi Malinen

 

Melkein kaksi vuotta kestänyt, aina illankähmässä muiden tehtävien jälkeen odottanut päiväkirjanluku-urakkani lähenee loppuaan: menossa on 78. päiväkirjani, edessä enää yksi täyteen kirjoitettu.  

 

Raskainta tuossa kuutamourakoinnissa on ollut kohdata uudelleen menetykset päiväkirjojen kattamien elämäni 52 vuoden varrelta. Aina ottaessani uuden päiväkirjan luettavakseni olen aluksi tarkistanut, mihin päivään asti tekstini ulottuu. Siitä tiedän jo aloittassani, mitkä pettymykset, menetykset ja kuolemat kohtaan lukumatkallani uudelleen.

 

Sain joululahjaksi ja aloitin ensimmäisen päiväkirjani 11-vuotiaana kaksi viikkoa ennen isäni kuolemaa. Silloin kirjoittamiltani sivuilta voin aina tarkistaa, miltä läheisen kuolema tuntuu. Elämän täyteys häviää pimeään; tutut tuoksut korvautuvat toisilla, oudoilla. Johonkin täytyy silloin tarttua, ettei häviäisi itsekin. Silloin voi auttaa jonkun toisen elävän kohtaaminen: katse, kosketus, ymmärrys. Oli se toinen sitten vaikka puoliorvon tytön oppikoulun ensimmäisen luokan äidinkielenopettajatar.

 

Tuolloin löysin lohtua myös hautajaisvirrestä (631), jossa Vilhelmi Malmivaaran sanoin luvataan: ”Autuuden särkyneet sydämet / sinulta saavat, / sä luet haavat / ja kyynelet.” 

 

Vähän ennen kuolemaansa äitini esitteli minulle Anna-Maija Raittilan virsirunoja, joita oli tulossa uudistettuun virsikirjaan. Hän piti niistä ja arveli minunkin, 23-vuotiaan runotytön, osaavan arvostaa niitä. Minua ne eivät kuitenkaan puhutelleet, vaikka myönsin niiden poeettisen arvon. Vasta vuosien kuluttua – monta menetystä myöhemmin – aloin rakastaa Raittilan lyriikkaa ja ilmaisua: ”Tiedät aiheet ahdistukseen. / Auta lepoon, luottamukseen” (virsi 207).

 

Kuolemaan liittyy minulla vahva tietoisuus siitä, että maa on kyllä kuulolla ja ottaa lapsensa vastaan. Viimeinen kirja, jota äitini luki ennen kuolemaansa, oli kolme vuotta aiemmin ilmestynyt Leo Kalervon Maa kuuntelee sinua. Vaikken ole vieläkään lukenut tuota vuodesta 1950 vuoteen 1975 ulottuvaa ajankuvausta ja kehityskertomusta, jolle oma elämäni on tavallaan jatkoa (maalaistytöstä ylioppilaaksi vuonna 1976, sitten maisteriksi ja EU-virkaan), jonkin varmuuden ajallisesta jatkumosta sain silloin, kun katselin tuon lainakirjan kansia äitini kuolinvuoteen vierellä.

 

Runoilija Anna-Maija Raittila vertasi kristilliseen tapaan elämää vehnänjyvään, joka putoaa maahan ja kuolee mutta sillä tavalla tuottaa satoa. Vehnänjyvän tietä käymme läheisinemme ja lemmikkeinemme – kuolevina, uusiutuvina… Murtumat ovat elämän rakennusainetta, kirjoitan parin vuoden takaisessa päiväkirjassani, jossa olen jo palannut 21 Brysselin-vuoden jälkeen Suomeen. Ehkä jotakin kasvaa siitäkin murroksesta, niistäkin murtumista, jotka tulivat silloin, kun neljästä kodittomasta, omaksi tulleesta mutta puolivilliksi jääneestä belgialaiskissasta, jotka toimme mukanamme Suomeen, kaksi katosi heti asetuttuamme Turkuun, ja putosin pelon kuilun partaalta sen pohjalle. Mutta sielläkin voi tuntea paitsi tuskaa, myös onnen hetkiä. 

 

Mitä syvemmälle syksy, sitä syvemmälle ikäväni, kirjoitan vanhassa runossani. Elämän edetessä surun laahus käy yhä painavammaksi, menetysten määrä kasvaa. Menetettyjen joukko kasvaa. Askellamme elämän morsiamina raskaine laahuksinemme. Mutta kun se viimeinen huntu vihdoin siirretään silmiemme edestä, näemme kaiken – kenties kirkkaasti. 

 

Luettavien päiväkirjojen pinossa minua odottavat enää kahden kissan, viimeisten kissojemme, rauhalliset mutta autioittavat kuolemat. Rakkauden yhteydessä pysyn visusti niidenkin – niin kuin kaikkien edesmenneiden rakkaideni – kanssa. Sitä yhteyttä ei oteta pois, yhtä vähän kuin yhteistä elettyä elämäämmekään.

 

Ehkä päiväkirjanpidon yksi viehätys on siinä, että kaikkien kuolemien, menetysten, pettymysten jälkeen voi aina myöhemmin todeta: Niidenkin läpi olen itseni kirjoittanut. Jaaha, vielä minä kirjoitan. 

 

Hautajaisvirren sanoja ”sä luet haavat ja kyynelet” voi ajatella sekä laskemisen että kirjoituksen tulkitsemisen merkityksessä. Kuka ? Jumala tietysti, virsirunoilijalle. Minusta on pääasia, että joku lukee ja että muodostuu yhteys – ehkä Jumalan ja ihmisen välille, ehkä sinun ja minun kesken. Kurkotammeko, kukin tavallaan, johonkin toiseen todellisuuteen? Pelon ja kaipauksen kehdossa keinahdellen haromme elämän helistintä ja haluamme koskettaa ja kuulla jotakin, mitä emme vielä tunne. 

 

Onneksi meillä on toisemme maan päällä ja taivaissa. Vaikkemme ortodoksisen muistolauseen vastaisesti olisikaan iäti muistetut, ajatus on kuitenkin kaunis. Elämä on kehittelemisen arvoinen. Ja mielikuvitustahan meiltä ei puutu – eikä viedä!             

 

Päivi Malinen                    

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KUOLEMAPÄIVÄKIRJAT

Mietteitä kuolemasta ja elämästä

23.11.2020

 

Kamalan latautunut aihe – kuolema. Nuorempana luulin, että siihen on vain yksi sallittu näkökulma; sellainen juhlallinen hartaus. Ikäänkuin kuoleman kohdatessa olisi käveltäväkin jotenkin hitaan hallitusti, ja ainakin pyrittävä ilmentämään tyyneyttä asian edessä. Sitten läheiseni kuoli, ja sain kokea täyslaidallisen: järisyttävää murhetta, epävarmuutta, vihaa, hallitsemattomia naurun tyrskähdyksiä, hillitöntä itkua, ikävää. Luulen että elämä armahti; kuolema tuli liki, mutta minä sain ja paloittain kykeninkin suremaan hyvin arkisesti ja omalla tavallani. Tämä kokemus aikuisuuden kynnyksellä muutti suhdettani kuolemaan. Syvästi pysäyttäneen surun myötä kuolemasta on tullut vähitellen jotenkin läheisempi, arkisempikin. Melkeinpä sellainen turvallinen, ehkä pelastavakin matkakumppani.

 

Tuntuu jotenkin mahtipontiselta sanoa, että minä kunnioitan kuolemaa. Enhän minä oikeastaan voi aavistaakaan, kuinka monet valintani jossakin hetkessä olisivat voineet uhata elämääni. Ja hyvä niin, sillä ihminen on kovin hauras ja erehtyväinen. Sen edessä olen nöyrä. Silti tunnen sydämessäni, että koska minua on suojeltu, uskon pohjimmiltani pyrkiväni siihen itsekin. Ehkä se on juuri kunnioitusta kuoleman edessä. Sen tiedostamista, että eläessäkin kuolema on aina läsnä siinä rinnallani. Minulle arkinen tietoisuus kuolemisen mahdollisuudesta on ollut vapauttava oppi elämältä. Mitä ikinä tunnen tai teenkin, sillä on päätepisteensä.

 

Muistan vain erään kerran, jolloin ajattelin tulleeni päätepisteeseeni: Sairaalan lavetilla en kyennyt enää liikuttamaan kehoani, hapesta alkoi olla kai vajetta, en minä tiedä. Koneet piippasivat ja ympärilläni jaeltiin terävästi käskyjä. Minä en ymmärtänyt mitä tapahtuu, eivätkä ehkä hekään. Tarkkailin. Muistan ajatelleeni, että nyt minä ehkä kuolen, mutta nuo tuossa ympärilläni kyllä tekevät kaikkensa, jotta niin ei kävisi. Kai sekin on vapauttava vaihtoehto: Säilyttää päätepisteenkin uhatessa tarkkailijan, uskallanko sanoa; nöyryys. Samalla luottaen siihen, että elämäsi suojelemiseksi tehdään kaikki voitava. Isäni elämän pelastamiseksi ei aikanaan voitu tehdä enää mitään. Silti minulle on ollut valtavan merkityksellistä, että paikalle ensimmäiseksi tullut ohikulkija oli tehnyt parhaansa auttaakseen. Se on paljon se. Siitä olen vieläkin syvästi kiitollinen.

 

Minä en ole niin kovin usein jäänyt miettimään, mitä on vuorossa sen päätepisteen jälkeen, sitten kun olen kuollut. Tässä kohtaa keski-iässä se ei ole ehkä tuntunut niin ajankohtaiselta. Jos nyt jotakin toivoisin, niin ehkä sitä, että joku olisi vastassa. Rohkenen jakaa emeritapiispa Irja Askolan ajatuksen: Toivotettaisiin tervetulleeksi ja sanottaisiin, että kiitos, kun teit oman osuutesi. Se olisi hienoa. Siitä minä en ole vielä aivan varma, kenen toivoisin tuon vastassaolijan olevan. Toivon kuitenkin, että olen valoa kohden matkalla. Mutta eletään ensin sinne asti. 

 

Minusta tuntuu, että eläminen kuoleman rinnalla on oikeastaan juuri vapauttavaa; sitä jotenkin tuntee asemoituvansa itsekin paremmin, jatkumolle ehkä. Uskon sen olevan hyväksi, elämisen parhaaksi. Luulen että meistä joillekin elämä on luopumista kohti kuolemaa. Minulle se on ehkä enemmän täydentymistä, ja kun on valmista, on kuolemisen aika. Jokaisen kohdalla vuorollaan, melko arkisesti vain. Siihen minulla ei ole vastausta, miksi toisen elämä täydentyy jo varhain. Sen kuitenkin olen kokenut, että mieli löytää merkityksiä, ajan kanssa, rakentaen tarinaa ehjäksi. Jälkeeni saavat sitten aikanaan päättää, miten suhtautuvat; En panisi pahakseni, vaikka nauraisivat hassutuksilleni. Tänään kuitenkin luotan ja toivon, että huomenna on taas uusi päivä. Ja se on minusta kutkuttavaa.

– Toinen jalka haudassa?

 

Riikka

(Kirjoittaja haluaa jakaa kuolemapäiväkirjansa pelkällä etunimellään)

 

Viite: Irja Askola, Kodin Kuvalehti nro 11/2020, s. 25.

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KUOLEMAPÄIVÄKIRJAT

Välitiloja

 

Lapsuuteni päättyi 11-vuotiaana. Joulukuussa 1989 kirjoitin vakavan ja asiallisen lopetustekstin silloiseen ensimmäiseen päiväkirjaani. ”Koulussa on mennyt kutakuinkin hyvin, lukuunottamatta pieniä vastoinkäymisiä.” Oikeasti olisin halunnut kirjoittaa, että elämäni on vaikeaa, mutta se oli kai sopimaton ajatus. Koska oletin jonkun kuitenkin saattavan lukea päiväkirjaani, en voinut huutaa täyteen ääneen, että tuntuu niin hirveältä että haluan kuolla. Olin alkanut tajuta, että olen niitä, joita kutsutaan koulukiusatuiksi, että en kuulu joukkoon ja että ajatukseni ovat vääränlaisia.

 

Mutta sille ei ollut sanoja. Siitä ei voinut puhua.

 

Jumituin usein jonkinlaiseen välitilaan. Siinä olen minä itse ja sitten se ulkopuolinen maailma, jonka näen, mutta en ole kunnolla kummassakaan. Silmäni havaitsevat asioita, mutta mitä enemmän niitä tuijotan, sitä mielettömämmiksi ne muuttuvat. Sitä kauemmas ne liukuvat. En ymmärrä, mitä näen. Kaikkein ahdistavinta on, ettei se näky katoa. Vaikka sulkisin silmäni, se vain odottaa, että avaan taas silmäni. Minulla ei ole keinoa sammuttaa olemassaoloani. Yritän ja yritän, mutta näkemäni puristaa minut yhä tiukemmin kasaan. Hätäännyn.

 

Minun on pakko tyytyä olemaan olemassa, vaikken ymmärrä siitä mitään.

 

En ole koskaan oikeasti halunnut kuolla. Ajatus siitä, että voisi aktiivisesti päättää, onko olemassa vai ei, on tuntunut jotenkin absurdilta ja etäiseltä, ei minulle kuuluvalta. Teolta, jonka tehdäkseen pitää olla voimakas, tahtova. Minun elämänihän on pakko-olemista heikossa kehossa. Sitä ei voi valita. Sen sijaan olen aina toivonut tulevani eläväksi. Että se, mitä minussa tapahtuu, ja se, minkä näen ulkopuolellani tapahtuvan, yhdistyisivät. Että ei olisi mitään rajaa minun ja maailman välillä, voisin liikkua vapaasti.

 

Niin, kun on tarpeeksi masentunut, ei jaksa edes toivoa kuolevansa. Koskettelen vain epämääräiseltä tuntuvia rajapintoja sanoilla saamatta niistä sen parempaa tolkkua.

 

Aikuisena aloin ymmärtää, että välitilani on ahdistusoire. Ehkä jopa dissosiatiivinen häiriötila. 

Joka tapauksessa jotain, jonka ei tarvitse olla pysyvä osa olemassaoloani.

 

Olen sittemmin psykoterapian avulla luopunut sanattomasta ahdistuksesta, rakentanut uutta tilaa ja alkanut lopulta ajatella, että minun aivoni nyt vaan tekevät tällaisia temppuja toisinaan. Ei mitään oikeaa hätää ole. Mutta ajatus välitiloissa elämisestä ei ole kadonnut. Kun maailma yhtäkkiä vuonna 2020 joutui pysähtymään viruksen takia, ajatus konkretisoitui. 

 

Minut ja kaikki muutkin heitettiin ulos normaalitilasta.

 

Koko maailma tuli kanssani välitilaan tuijottamaan näkymätöntä, villiintynyttä kuolemaa. Osa minusta ilahtui! Tästähän voi kehkeytyä uudenlainen yhdessäolon muoto! Aika nopeasti kuitenkin huomasin, että yhteinen jaettu koronakokemus typistyi myytiksi, koska poikkeusjärjestelyt vaikuttivat niin monella eri tavalla. Luopumista ja kärsimistä ei mitata samoilla lusikoilla tai ainesosilla. Olen edelleen yksin. Ja silti tilassa oli jonkinlainen jakamisen mahdollisuus. Sovittelemme eristäytymisen tunteita, maskeja ja flunssaoireita kuin yhteisen palapelin paloja ja katsomme, mitä siitä syntyy. Se on erikoinen ja erityinen kokemus.

 

Liikettä tapahtuu eteenpäin, mutta se on tavattoman hidasta.

 

Ehkä mielenkiintoisimpia havaintojani omasta koronavälitilassa elämisestäni on, että se ei ole tunnetason puuroa. Olen raivoissani siitä, että joudun odottamaan! Pitämään välimatkaa, luopumaan vapaudesta määrittelemättömäksi toistaiseksi. Tuntemaan epävarmuutta ja tarkkailemaan jokaista murtumaa terveydentunteessani. Itsekkäästi uskallan vihata tätä epäselvyyttä, kun kukaan ei todella enää tiedä, mitä pitäisi tehdä. Miten ihmeessä ihmisten oletetaan jaksavan ja olevan kärsivällisiä? Jossakin vaiheessa kuoleman muistamiseenkin kyllästyy.

 

Raivossa on energiaa, se pitää minua elossa. Siitä voi puhua. Tällä hetkellä tästä näkökulmasta muulla ei ole niin väliä. Laajemman tila-analyysin aika tullee joskus myöhemmin, jos tästä välitilasta pääsee ulos.

 

Tiina

(kirjoittaja haluaa jakaa kuolemapäiväkirjansa pelkällä etunimellään)

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KUOLEMAPÄIVÄKIRJAT 

Otteita syöpäpäiväkirjasta – Hanna Meretoja

 

16.6.2019, Turku

Elämä on aina epävarmaa ja väliaikaista, senhän tietää jokainen, mutta sen tietää vain abstraktisti ennen kuin sen todella kokee nahoissaan – kun elämältä putoaa pohja, kun läheinen kuolee tai kun rakas tai itse sairastuu vakavasti. Kun menneisyydestä tulevaisuuteen ulottuva laaja ajallinen horisontti, koko tulevaisuushorisontti, äkillisesti luhistuu ja jää vain pistemäinen hetki tässä ja nyt, musta aukko josta ei löydä ulos. Muisti ei kanna, eikä tulevaa voi kuvitella. Huimaavan epätodellisuudentunteen keskellä todellisimmalta tuntuvat tunteet, tässä ja nyt. Jotkut niistä voi nimetä – ahdistus, pelko, toivo, epäusko. Mutta niissä on pimeyttä, joka pakenee kieltä. Tyhjyyttä kumisevaa kauhua. Pakokauhu, kun herää yön pimeimpänä hetkenä tunteeseen, että jotakin kouristavan pahaa on tapahtunut, peruuttamattomasti.

Syöpädiagnoosistani on jo yli kuukausi. Suuri osa ahdistuksestani kumpuaa varmaankin hallinnan illuusion menettämisestä ja vaikeudesta hyväksyä, ettei kukaan tiedä – ei miksi näin kävi, ei miten minun nyt käy. Tiesin tietysti, että ihminen on äärellinen olento ja voi vain rajallisesti vaikuttaa elämäänsä. Mutta on eri asia tietää abstraktisti ja todella kokea – kokea miten hallinnan tunteen tilalle tulee alkukantainen, lohduton hätä.

Auttaako ajatella, että tämä ei ole pahinta, mitä voisi tapahtua? On pahempia asioita, se on selvää, asioita jotka voisivat tapahtua lapsille. Onneksi se olen minä. Tartun tähän ajatukseen kuin pelastusrenkaaseen, mutta miten pitkälle se kantaa, en tiedä.

Kuolemanpelko, maailman vanhin matkakumppani. Joskus se pitää kuitenkin kohdata. Minulle se hetki tuli nyt aiemmin kuin monille. Mutta ehkä siitä voi seurata myös jotain hyvää – ehkä se auttaa näkemään kirkkaammin, mikä on tärkeää.

Ilman sairastumistani en olisi saanut kokea tällaista kannatelluksi tulemista. Tärkeät ihmiset ovat sanoneet minulle viime viikkoina asioita, joita usein sanotaan vasta hautajaisissa – kun on myöhäistä. Rakkaus ja välittäminen eivät ole koskaan ennen ympäröineet minua näin intensiivisesti.

13.7.2019, Parainen

Olen selvinnyt ensimmäisestä solusalpaajahoidosta, viisi on vielä edessä.

Ahdistus koskee mennyttä ja tulevaa, elämän hallitsemattomuutta. Se on pelkoa tuntemattomasta, kivusta ja kärsimyksestä, elämän julmasta sokeudesta ja ennakoimattomuudesta. Mutta tämä hetki on tässä, raukeana ja rauhallisena, se on tässä tiheänä ja vahingoittumattomana ja leviää tästä tiheydestään ulommas, kohti merta ja sen yllä viriävää tuulta. Minulla on tämä hetki, saan nähdä, kokea, maistaa ja haistaa sen, saan tuntea sen ihollani, painaa sen muistini sopukoihin. Se on kaunis. Se ei pysy, se kestää vaan häviävän hetken, mutta se ei poista sen suloista kirpeyttä.

Nyt näytän syöpäpotilaalta. Valtteri ajoi eilen pois hiukseni, kun niitä alkoi irrota tukoittain. Aloimme hommaan rehvakkaasti – ”hoidetaan tämä nyt pois alta” – osaamatta lainkaan ennakoida, miten hirveää se lopulta oli. Hän sanoi, ettei kyse ollut siitä, ettenkö olisi kaunis kaljunakin, mutta hän on tuntenut minut 17-vuotiaasta asti ja minulla on aina ollut pitkät hiukset, ja yhtäkkiä hän joutuu ajamaan ne pois. Oli rankkaa katsoa, miten hän luhistui silmieni edessä eikä lopulta voinut kuin itkeä. Hiukseni saivat oudon symbolisen merkityksen, vaikken ole edes varma, millaisen. Ehkä hiusten tippumisessa konkretisoituu syöpä, sen kiistattomuus. Syövän etenemisen ja kuoleman mahdollisuus. On vaikeaa olla ajattelematta niitä kulttuuristen merkitysten laahuksia, joiden taakkaa joudumme kantamaan mukanamme silloinkin, kun yritämme ajatella, että on kyse vain hiuksista, jotka kasvavat aikanaan takaisin. On vaikeaa olla ajattelematta keskitysleirivankeja, vihollisten kanssa suhteissa olleiden naisten häpäisemistä, kaikkia niitä symbolisia merkityksiä joita naisten hiuksille ja niiden kynimiselle on annettu kautta historian.

Nyt minut on varmaankin entistä vaikeampaa kohdata. Mietin kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat viime viikkoina jähmettyneet mykiksi, vaihtaneet kadunpuolta, jääneet odottamaan sopivaa hetkeä, oikeita sanoja joita ei koskaan tule. Tilanne on jo ohi, eivätkä he pystyneet yksinkertaiseen kohtaamiseen. En tiedä, olisinko itsekään pystynyt ennen kuin jouduin tähän tilanteeseen.

Moni on sanonut minulle, ettei tiedä, mitä sanoisi. Ei ole oikeita sanoja. Mutta juuri banaaleimmat sanat ovatkin oikeita, sitä varten ne ovat, että voi sanoa ettei tiedä mitä sanoisi, että on pahoillaan, että toivoo kaiken kääntyvän hyväksi. Minua liikuttaa yksinkertaisten sanojen yksinkertainen kyky tehdä tehtävänsä: välittää tunne, välittäminen, viestiä avuttomuutta ja voimattomuutta jossa kuitenkin piilee niin paljon välittämistä, huolta, surua ja rakkautta. Elämä on tässä, toista mahdollisuutta ei tule.
Sairastumisen myötä minulla on entistä pakottavampi tarve kirjoittaa. Voiko sanoilla, niiden liitoksilla, tarinoilla ja niiden katkoksilla ja repaleisilla kaarilla luoda tilan, jossa jokin uusi tulisi mahdolliseksi? Jossa ihmiset pystyisivät kurottamaan toisiaan kohti tavalla, johon he eivät aiemmin pystyneet?

9.5.2020, Oxford

Tänään on syöpävuosipäiväni. Minulla on nyt kokonaan uusi sarja vuosipäiviä: vuosi kyhmyn löytämisestä, diagnoosista, leikkauksesta, solusalpaajahoitojen alusta, sädehoidon alusta, hormonihoidon alusta. Nämä päivät ovat ikuisesti syöpyneet muistiini.

En oikein hahmota, miten ahdistuneita ihmiset ovat koronaviruksesta. Varmaan riskiryhmäläiset pelkäävät enemmän kuin muut. Ehkä ihmiset, jotka ovat riskiryhmässä ja tietävät altistuvansa virukselle tietyssä tilanteessa (tai toistuvasti, vaikka työnsä vuoksi) ja menevät kotiin ja voivat vain odottaa, tuleeko heille oireita vai ei, voivat ymmärtää, millaista on elää jatkuvan epävarmuuden kanssa – jatkuvan valppaan itsetarkkailun ja odottamisen tilassa. Vain ajan myötä selviää, palaako syöpä vai ei. Minun on elettävä sen kanssa, tarkkailtava mahdollisia oireita, huolehdittava, että oireet tutkitaan, ja toivottava parasta. Valppaan odottamisen läpäisemä elämä.

Olen kiitollinen siitä, että saan tänä keväänä odottaa – ja kirjoittaa – tässä taianomaisessa puutarhassa. En aiemmin tiennyt, että toukokuiset puut voivat hehkua niin monissa väreissä. Suomessa sain suurta lohtua merestä ja sen uurtamista kallioista – että ne ovat olleet niin paljon ennen meitä ja tulevat olemaan kauan meidän mentyämme. Täällä ikivanhat puujättiläiset ovat minulle loputtoman ilon lähde.

24.10.2020, Turku

Kuolemanpelko on taas tullut kylään. Sehän on jo vanha tuttu. Ja silti olen taas täynnä hätää: onko se nyt tässä? Olen voinut hyvin – juoksen pitkiä lenkkejä useita kertoja viikossa – mutta maksa-arvoni ovat jatkaneet kohoamistaan. Jokin on vialla, vaikken tunne sitä kehossani. Nyt selvisi, että maksa-arvoja nostavat vaurioituneet solut ovat peräisin luustostani. Jokin nakertaa luitani, hitaasti mutta varmasti. Hyvä vaihtoehto olisi, että syöpääni loitolla pitävät antiestrogeenilääkkeet olisivat haurastuttaneet luitani. Huonompi vaihtoehto olisi syövän leviäminen luihin. Se merkitsisi kuolemantuomiota. Vuosi on kulunut, enkä ole yhtään valmiimpi kuolemaan kuin viime vuonna. Vai olenko?

Viime aikoina olen antanut itseni taas katsoa pitkälle tulevaan, nauttia uusista minulle avautuneista – ja osin vasta puolittain todellisista – näköaloista. Romaanini julkaistaan! Se synnyttää minussa mielettömän riemun tunteen. Tämä on se mistä olen aina haaveillut, voiko se todella tapahtua? Olen yrittänyt päästä kirjoittamiseen liittyvän itse-epäilyn ja häpeän yli, totutella ajatukseen, puhua siitä vähitellen ihmisille. Mutta nyt mietin taas: ehdinkö elää niin kauan, että näen kirjan ilmestyvän? Pääsenkö puhumaan siitä muiden kanssa, tapaanko koskaan yhtään lukijaani?

Kaikkeen tottuu, myös kuoleman ajatukseen. Sitä olen ajatellut lähes joka päivä viimeisen vajaan puolentoista vuoden aikana. Silti siinä on jotain mihin ei totu. En tahdo tottua toivon ja hädän vaihteluun. Viime aikoina olen antanut itseni ajatella, että ehkä kaikki käykin hyvin. Mutta kun toivoon laskeutuu, ja sitten se repäistään pois ja taas putoaa, jälleen uuteen sysipimeään, kun tämä liike toistuu yhä uudelleen riittävän monta kertaa, se repii sielua riekaleiksi vähä vähältä. Uskallanko vielä toivoa, että kaikki käykin hyvin? Tiedän, että on pakko uskaltaa. Ja toivoa antaa jo tieto siitä, että mitä tahansa tapahtuukin, en ole yksin.

Tämä toivon ja hädän vaihtelu on uusi elämäni. Vasta syövän kanssa eläessäni olen oppinut, että sairaus ja terveys eivät ole toistensa vastakohtia vaan nivoutuvat toisiinsa elämän kudoksessa. Ihminen ei ole joko terve tai sairas vaan molempia, joskus vuorotellen, joskus samanaikaisesti. Kukaan ei voi olla aina terve, syntymästä kuolemaan. Sairaus muistuttaa elämän hauraudesta, ja sen mahdollisuus on aina läsnä terveimpinäkin päivinä. Mutta kukaan ei ole myöskään pelkästään sairas, vaan myös vakavien sairauksien kanssa elävät tuntevat ruumiinsa elinvoiman, sitkeyden, sen hämmästyttävän kyvyn uudistua. Myös heillä on hyvän olon hetkensä, myös heidän ruumiissaan on terveyttä ja voimaa. Jos terveys on kykyä olla elävästi läsnä, vastaanottavainen sille mitä nyt tapahtuu, aistit avoinna, vakava sairastuminen voi tehdä jossain mielessä terveemmäksi kuin mitä on ollut ennen sairautta. Vasta tutustuttuani kuolemaan olen tuntenut olevani enemmän elossa kuin koskaan.

 

Hanna Meretoja

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KUOLEMAPÄIVÄKIRJAT

 

Paluu elämään – Markku Jalonen

 

Tammikuussa 1986 minä kuolin. Olisin samana vuonna täyttänyt 40 vuotta. Olimme olleet tulevan vaimoni kanssa laskettelemassa Cerviniassa ja paluumatka alkoi kukonlaulun aikaan kello viisi aamulla. Tarkoitus oli matkata Geneveen, josta lentokoneelle Helsinkiin.

Johtuen varhaisesta aamusta nukahdin morsiamen viereen linja-auton käytävän puoleiselle penkille.

Morsian kertoi myöhemmin, että olin alkanut hengittää huonosti ja korahtelin voimakkaasti. Sitten kasteltiin housut ja henki ei enää kulkenut.

Muistan erittäin selvästi, että näin edessäni kirkkaan valon ja tiesin, että tuonne olen menossa. Viimeinen ajatukseni oli, että olen jo elänyt niin hyvän elämän ja kokenut paljon, että voisin lähteä. Tunne oli erittäin positiivinen sekä voimakas. Lähtö ei pelottanut lainkaan – päinvastoin. Tuonne oli hyvä mennä.

Linja-autossa sattui kuitenkin olemaan mukana nuori mies, joka työskenteli ensihoitajana ambulanssissa ja hän repi minut jakkaralta lattialle ja alkoi elvyttämään. En tiedä kauanko oli lattialla, mutta en ollut mitenkään halukas heräämään.

Kun tämä ensihoitaja sai minut vihdoin tajuihini, oli paikalle tilattu taksi joka vei minut Geneveen jossa päädyin sairaalaan. Vietin siellä viikon ja palasin sitten kotiin. Suomessa sairaalassa todettiin, että oli saanut veritulpan keuhkoihin, joka merkitsee yleensä varamaa kuolemaa.

Silti – kuoleminen oli todella positiivinen kokemus enkä ole sen koommin pelännyt lähtöä. Uskon vahvasti, että jossain on toinen ulottuvuus. Ei ole taivasta tai helvettiä vaan paikka jossa kaikki on paremmin. Itse ajattelen niin, että ihmistä voi verrata maitopurkkiin. Kun hän syntyy, on purkki täysi. Kun ikää karttuu, maito menee jonnekin – en tiedä minne. Kun purnukka on tyhjä, ihminen siirtyy toiseen olomuotoon. Kuvaannollista maitoa voidaan kutsua vaikkapa sieluksi tai minäksi.

Kun vaimoni kuoli reilu vuosi sitten sairastettuaan yksitoista ja puoli vuotta, uskon että se missä hän nyt on, on parempi kuin se maailma, jossa hän viimeiseksi kolme vuotta eli kun hänen kuntonsa huonontui dramaattisesti.

Tämä oli minun tarinani. Älkää siis pelätkö kuolemaa. Sen jälkeenkin on olemassa jotain…

 

Markku Jalonen

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KUOLEMAPÄIVÄKIRJAT