Koronan tyhjentämät kasvot ja kalenterit – Anu Järvensivu

 

15.4.2020 Aurinko nousi. Minäkin nousin. Katsoin kelloa. Kävelin keittiöön. Keitin kahvin. Puin samat vaatteet kuin eilen ja viime viikolla. Avasin läppärin. Katsoin samaa otsikkoa kuin eilen ja viime viikolla. Siinä luki: ”Seuraamme koronatilanteen kehitystä.” Kukapa ei seuraisi, sillä korona täyttää koko tilan. Se kehittyy. Se väijyy jo uhkana lähikaupassa, vaikka sitä ei vielä ole minun tutuillani eikä minun kodinpiirissäni. Minun piirini on onneksi niin pieni, ettei korona ehkä sitä huomaa. Lähipiiriini kuuluvat vain koira ja poika. Koira on piirin keskeinen hahmo. Sen käytän pihassa joka aamu kahvin jälkeen. Illalla vien sitä pidemmän lenkin. Mutta veinkö koiran jo äsken ulos? Katson kelloa. Nousin puoli tuntia sitten enkä muista, joko pissatin koiran. Muisteleminen ei auta. Kysyn koiralta. Se ei vastaa mutta näyttää rauhalliselta. Kai minä sitten käytin sen ulkona, vaikka en muista. Miksi ihmeessä en muista?

16.4.2020 Aurinko nousi ja minä sen perässä. Keitin kahvin. Vein koiran ulos ja painoin tapahtuman mieleeni. Avasin läppärin. Ei uutta. ”Seuraamme koronatilanteen kehitystä.” Onko tänään maanantai? Jos eilen oli sunnuntai, tänään on maanantai. Mutta oliko eilen sunnuntai?

17.4.2020 Aurinko nousi. Minä nousin. Tänään selkiytän epämääräisen elämänmössöni. Elämässä tarvitaan jäsennyksiä. Korona vei arjesta struktuurin ja koira kärsii. Ei ole niitä jäsentäviä tekijöitä, joita oli ennen. Ennen lähdin joinakin päivinä junalla töihin. Aamuisin uniset ihmiset seisoivat asemalaiturilla. Junassa jokaisella paikalla oli läppäri. Toisina päivinä taas jäin etätöihin. Silloinkin saatoin käydä kaupungilla. Kun päivät olivat erilaisia, niin keskiviikon erotti torstaista ja sunnuntain maanantaista. Pääsiäisenä pääsi kirkkoon ja vappuna marssille. Oli paljon kaikenlaista. Asiat kiinnittyivät toisiinsa, muodostivat värikkäitä kokonaisuuksia ja siksi yksityiskohtiakin oli helpompi muistaa. Arki ei tuntunut sakealta sumulta eikä elämä värittömältä mössöltä.

18.4.2020 Aurinko nousi ja minä myös. Koitti uusi murmelinpäivä. Keitin kahvin. Avasin läppärin. Sosiaalinen media on täynnä tuskaa. Se on omituista, sillä eihän Suomessa juurikaan kuolla. Ei ainakaan vielä. Suomessa voidaan hyvin, olosuhteisiin nähden. Vai voidaanko sittenkään? Etätyöt ja etäkoulu tuskastuttavat ihmisiä. Matkustuskiellot harmittavat. Karanteeni ahdistaa. Minua ei tosin ahdista. Voin vallan mainiosti. Kaikki on jopa paremmin kuin aiemmin. Monilla näyttäisi kuitenkin olevan paha olla. Miksi? Mitä he kaipaavat? Luen lisää. Yksi kaipaa ystäviä, toinen kosketusta, kolmas työpaikalle ja neljäs harrastuksiin. Heiltä on otettu pois jotain tärkeää. Minulta ilmeisesti ei, koska minulla ei ole paha olo. Kai olen aina viihtynyt itseni kanssa. Mitä hiljaisempaa, sen parempi. Ehkä olen poikkeava. Normaalit kärsivät karanteenissa.

19.4.2020 Aurinko nousi, samoin minä. Aloitin murmelinpäiväni, kuten aina. Keitin kahvin. Avasin läppärin. Siinä minulla on koko maailma. Ihana internet ja pelastava digitalisaatio! Ei tarvitse lähteä minnekään, mutta ehtii käydä vaikka missä. Palaverit, seminaarit ja konferenssit tulevat kotiin. Katson kasvoja ruudulta. Kuuntelen keskusteluja. Ei minulta mitään puutu. Paitsi tunne siitä, että puuttuisi jotain. Mitä ne tuskailevat ihmiset ovat menettäneet?

20.4.2020 Aurinko nousi. Keitin kahvin. Avasin läppärin. Katson kasvojani kamerasta. Siinä minä olen. Ei epäilystäkään. Sama naama kuin ennen koronaa. Eikö kaikilla sitten ole? Onko joku kadottanut kasvonsa koronan vuoksi? En ymmärrä, mitä korona on vienyt niiltä, joilta se ei ole vienyt ketään eikä omaa terveyttä. Minun ainoa ongelmani on olemassaolon sotku, jossa päivä ei erotu illasta ja koira muistaa enemmän kuin minä. Ehkä ymmärtäisin, jos olisin oikea filosofi. Mutta en ole, oppiarvo johtaa harhaan. Harmillisesti teologian opiskelupaikkakin jäi aikoinaan käyttämättä. En halunnut Helsinkiin. Siellä oli liikaa kaikkea jo 90-luvulla.

Nämä sanovat, että kuolema kuuluu kaikille, samoin kai sitten koronakin. Kai myös sosiologi ja aikuiskasvattaja voi yrittää selittää sitä tuskaa ja kärsimystä, jota ihmiset kokevat ilman fyysistä kipua. Voinhan ainakin miettiä itsekseni. Ehkä kärsimys syntyy epävarmuuden kokemuksista? Kyllä, ei vai ehkä? Valitsen varmanpäälle: ehkä. Ei tunnu mukavalta, kun mikään ei ole varmaa ja viisaimmatkin joutuvat suunnistamaan vähäisen tiedon varassa. Sumean hyhmäinen tulevaisuus pelottaa. Ja kuoleman vaara tietysti. On sekin pelottavaa, jos ei muista, kävikö juuri koiran kanssa ulkona tai onko sunnuntai vai maanantai.

En kuitenkaan usko, että epävarmuus on paras selitys. Kärsimyksessä on mukana huolta omasta ymmärryksestä ja olemisen heikkoudesta. Ote maailmasta uhkaa livetä, kun muisti pettää eivätkä tutut jäsennykset toimi. On tapana rajata sunnuntai maanantaista, vaikkei se tuntuisikaan toimivalta. Kuka senkin keksi? Miksei muka voi olla ikuinen sunnuntai? Tai vappu?

Omalle ajattelulle ja aktiivisuudelle ei juuri jää tilaa, ellei voi edes päättää, milloin nukkuu ja milloin tekee työtä. Nyt tosin voisin. Silti ihmiset kokevat, että heidän toiminnan mahdollisuuksiaan on kovasti rajattu. He kertovat voivansa lähinnä päättää, avaavatko läppärin olohuoneessa vai keittiössä. Ennen koronaa elämä oli täyttä. Nyt se on tyhjempää. Elämän tyhjyys haittaa niitä ihmisiä, jotka kaipaavat esikoronaariseen aikakauteen kuulunutta menoa ja meininkiä. Elämä ei tunnu elämältä ilman matkustelua ja tuhansien tuttavien fyysistä läheisyyttä.

Ovatko nämä nyt niitä samoja ihmisiä, joiden on tutkimuksissa todettu tuskailevan yhä enemmän kiireestä, keskeytyksistä ja kaoottisuuden kokemuksista? Lukeutuvatko he siihen kolmannekseen, joka kärsii levottoman elämän mukanaan tuomista unihäiriöistä? Jos hektisyys haittasi ja stressi ahdisti, uuvutti ja aiheutti ongelmia mielenterveydelle, eikö lääkkeiden ja terapian tarpeen pitäisi nyt vähentyä? Tällaisesta ei kuitenkaan ole julkisuudessa keskusteltu.

Päinvastoin on kannettu huolta siitä, ettei ihmisten mielenterveys kestä koronakaranteeneja eikä kuukausien rajoitteita. Tässä maailmanajassa tuntuu riittävän huolia eikä koskaan ole hyvä. Ihminen ei kestä sen enempää työtä kuin työttömyyttäkään. Mutta eikö kaikki lopulta ole suhteellista? Myös kärsimys?

”Kaikki on suhteellista” on omituinen ilmaus. Tutkijalle sen viesti on selvä ja muutkin ovat viimeistään koronan myötä oivaltaneet, ettei mikään ole varmaa. Kaikki riippuu. Suhteita ja riippumista koko elämä ja maailmanmeno. Selvää on sekin, että suhteet maailmaan ja toisiin ihmisiin ovat ihmiselle tärkeitä. Postmoderni käsitys ihmisestä, minästä ja identiteetistä vie ajatuksen sosiaalisten suhteiden merkityksestä hyvinkin pitkälle. Sen mukaan olemme suhteidemme summia. Koostumme kaikesta siitä, minkä keskellä olemme ja elämme.

Postmodernisti valaistuna koronan aiheuttama kärsimyskin saa hahmon. Koronakaranteenissa monenlaisista verkostoista, kiireisestä säntäilystä ja jatkuvasta puuhailusta koostunut ihminen tyhjenee ja latistuu kasaan kuin piikistä saanut foliopallo. Komea muoto katoaa. Kasvot peilissä kutistuvat ja muuttuvat tunnistamattomiksi. Ero aiempaan on sitä suurempi, mitä täydempää elämä ennen koronaa oli. Korona on monessa mielessä tappava tauti ja riskiryhmiä voisi eritellä useista suunnista.

Korona kirvoittaa eksistentiaalista ahdistusta. Se saa kysymään, kuka minä olen ja pitääkö otteeni maailmasta. Korona ei tyhjennä vain kalentereita. Se tyhjentää ihmisen itsensä. Se pakottaa kohtaamaan sen, mitä jää, kun häly vaimenee ja sosiaaliset siteet heikkenevät. On tuskaista huomata, jos jäljelle ei jää kovin paljoa. Ehkä meissä ei ole omaa ja erityistä, vaan kaikki on toisilta lainattua. Ehkä toiset vaan kestävät toisia paremmin omaa tyhjyyttään ja tyytyvät kysymään koiralta, kävikö se jo ulkona.

 

Anu Järvensivu on filosofian tohtori, joka tutkii ja opettaa ja joskus ihan vaan ajattelee itsekseen.

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KORONAPÄIVÄKIRJAT