Kuoleman ja elämän keväänä – Terhi Ainiala

Terhi

Koronakeväänä on ollut aikaa oleilla ja puuhata omalla pihalla. Olen seurannut kasvien kasvua ja
lisääntyvää vihreyttä tarkemmin kuin aiempina vuosina. Samalla olen voinut ihailla ja ihmetelläkin sitä,
kuinka vahvasti esikot, valkovuokot, pionit ja maksaruohot kavereineen nousevat esiin, päättäväisinä kohti valoa ja lämpöä.

Pihamaalla kupsutellessani tapasin myös naapurin. Aita välissämme vaihdoimme kuulumisia talven jäljiltä, tänä kummallisena keväänä. Naapuri kertoi, että oli alkanut sauvakävellä, vaikka oli aiemmin pitänyt naurettavan näköisenä puuhana. Syynä tähän oli se, että hän halusi pitää voinnistaan ja kunnostaan kiinni, jotta jaksaa auttaa puolisoaan, joka puolestaan voi huonommin. Tulevana syksynä heille tulee 60 vuotta yhteistä avioelämää täyteen. Naapuri totesi, että hän ei pysty edes ajattelemaan sitä, että jäisi tänne yksin, jos puoliso menehtyy ensin.

Oma työpisteeni sijaitsee nyt olohuoneessa. Teemme remonttia työhuoneessani, joten rakensin
väliaikaisen konttorini tänne. Työhuonetta alkutekijöihin purkaessa paljastuivat alkuperäiset lattialaudat muovimattojen alta ja seinälautojen välistä pilkisti sanomalehtiä 1940-luvulta. En tiedä, millaiset ihmiset huonetta ovat aikoinaan rakentaneet ja mitä he ovat elämässään toivoneet. Ovatko he voineet
sanomalehtiä seinälautojen taa laittaessaan miettiä, että jotkut ne joskus kaivavat esiin? Minulla on sellainen ajatus, että heidän elämänsä ja vaiheensa ovat muokanneet tätä taloa, sitä, millainen ”henki” täällä on. Menneiden vuosikymmenten kerrostumat kohtaavat. Me päätimme laittaa seinälautoihin tämän kevään 2020 sanomalehtiä, jäljiksi koronakeväästä ja meistä itsestämme.

Niin, istun tässä olohuoneessa nytkin ja välistä katson kirjahyllylle. Siellä on kehystetty kuva isästäni, joka kuoli viime vuoden keväänä. Kuolema teki kipeää ja sitä oli vaikea ymmärtää mutta helpompi hyväksyä. Välistä suru on riepotellut ja kaipuu kaivertanut, mutta valoa on tuonut se, että päällimmäisiksi ovat jääneet kauniit muistot. Mielessäni olevissa kuvissa isä hymyilee, naurahtaa ja voi hyvin. Kun päivittäin katson isän valokuvaa, tunnen saavani voimaa ja rauhaa. Hän eli elämänsä, ja siihen mahtui paljon hyvää.
Minä elän nyt.

 

Terhi Ainiala on nimistöntutkija ja suomen kielen yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa. Häntä
innostavat myös kaupunkitutkimus, pedagogiikka ja kaikenlainen yhdessä toimiminen.

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KORONAPÄIVÄKIRJAT