Luonnos elämäksi – Marissa Mehr

 

eli miltä tuntuu opetella elämään 28-vuotiaana, kun on halunnut 20 vuoden ajan kuolla

 

Olen ollut aina kiinnostunut kuolemasta. Joku voisi sanoa, että sairaalloisen kiinnostunut. Kysymys olemassaolosta ja olemattomuudesta on aina ollut kohdallani eksistentiaalinen: en ole koskaan oikein halunnut elää.

En muista tarkkaan, alkoiko halu kuolla viisi-, kuusi- vai kahdeksanvuotiaana, eikä se kaiketi ole edes oleellista. Pääasia on se, että halusin kuolla. Peruuttamattomasti, jokaisella pienellä ja päättäväisellä lapsensolullani. En yksinkertaisesti muista lapsuutta ilman kuolemaa. Se taas mitä muistan:

Äiti istumassa sängynlaidalla joka ilta. Kysymässä no, millainen olo tänään on? Haluatko yhä kuolla? Hyvinä päivinä iloinen vastaus ihan hyvä päivä! Mulle on ihan sama olenko elävä vai kuollut. Ei haittaisi, vaikka kuolisin. Äiti sammuttaa valot lähtiessään, minä jään peiton alle. Silmät auki läpi yön. Nukun harvoin, ja kun nukahdan näen niin hirveitä painajaisia, etten kykene kauhulta liikahtamaan. Yön jälkeen ei ole enää ihan sama olenko elossa vai en, haluan vain kuolla.

***

Lapsen kuolemankaipuu on pysäyttävä ajatus, oikeastaan jopa aika käsittämätön. Minkälaiset oltavat lapsella täytyy olla, että hän valitsisi omaehtoisesti olemattomuuden? Masennus tuntuu selkeimmältä vaihtoehdolta, mutta miten diagnosoidaan lapsen masennus?

”Lasten masennus on valitettavan yleinen, alidiagnosoitu, alihoidettu ja kuolemanvaarallinen häiriö itsemurhariskin vuoksi. Varhain alkava masennus usein uusiutuu tai kroonistuu, ja se johtaa alisuoriutumiseen lähes kaikilla elämänalueilla.”

”Masennus syntyy geneettisen ja neurobiologisen alttiuden sekä ympäristön ja elämäntapahtumien aiheuttaman stressin interaktiona lapsen tunnesäätelykyvyn vääristyessä.”

”Kolmekymmentä vuotta sitten tieteessä kyseenalaistettiin, voiko masennusta psykiatrisena häiriönä esiintyä lapsilla. Alaikäisten masennus diagnostisena tautiluokkana vakiintui vasta 1980-luvun lopulla.”

Mutta: Mielestäni minä olin iloinen lapsi. Kuriton ja kuolemankaipuinen, joskus vakavaluonteinen, mutta kuitenkin iloinen. Ihminen voi olla iloinen ilman, että haluaa elää. Vai voiko?

***

Olen ihastunut termiin syntymän jälkeinen masennus. Tuntuu, että se kuvaa elämäni ensimmäisiä 28 vuotta parhaiten.

On olemassa kroonista masennusta, jonka diagnostisena ehtona on madaltanut mieliala yhtäjaksoisesti kahden vuoden ajan. Mutta voiko dystysia kestää kaksikymmentä vuotta? Vai onko sittenkin normaalia olla kiinnostunut kuolemasta ja haluta kuolla vuositolkulla, vuosikymmentolkulla?

***

Mitä enemmän asioita pohdin, sitä kirkkaammaksi on kasvanut ymmärrys siitä, että yhteiskunta on rakennettu onnellisia varten. Tässä tilanteessa lasken onnelliseksi ne, joilla on elämänhalua, tuota ihmeellistä, silmissäni harvinaista kultaa ja mirhamia.

***

Opin jo nuorena, ettei kuolemankaipuusta kannata puhua. Kuolemanhalu leimattiin nopeasti itsekkäiden tyttöjen huomionhakuiseksi käytökseksi. Jos joku kertoi itsetuhoisia asioita, hänet häpäistiin julkisesti. Suhde kuolemaan oli intiimi, jokaisen yksityisasia. Samoin halu kuolla.

Huomasin äkkiä, että suuri osa suhtautuu kuolemaan hysteerisesti, ja tähän hysteriaan sekoittuu usein aimo annos taikauskoa. Että kuolemasta puhuminen manaisi, suorastaan kutsuisi kuoleman paikalle (voin yli 20 vuoden kokemuksella sanoa, että se ei todellakaan mene niin).

Opin koteloimaan kuolemanhaluni työnteon ja muun sosiaalisen pinnan alle. Hoivasin sitä kunnes viimein, reippaasti yli kaksikymppisenä uskaltauduin terapeutin huoneessa avaamaan kieroutunutta maailmankatsomustani. Olin aina jollakin tasolla tiennyt, että suhtautumiseni kuolemaan on normista poikkeavaa, mutta en kokenut sitä ongelmaksi. Ajattelin, että elämän hankaluus johtuu juuri siitä, että osalla ihmisistä on elämänhalua ja osalla ei, eikä esimerkiksi paljon banaalimmasta syystä, kuten raskaasta asuntolainasta.

***

Minulla on ollut elämässäni kolme kuolemaa. Ei läheisen poismenoa, vaan hetkeä, jolloin olen itse ymmärtänyt, että nyt elän viimeisiä hetkiäni. Että olen minuuttien tai sekuntien päässä elämäni päättymisestä. Kaikki niistä ovat olleet kovin proosallisia.

Kolmas: Juoksen parhaan ystäväni kanssa naapuritalon poikia karkuun. He ovat minua viisi vuotta vanhempia – ja isosiskoni ystäviä.

Ystäväni ehtii paeta lukittuun kellariin, minä joudun etsimään toisen turvapaikan. Piiloudun rakentamaamme lumilinnaan, on helmikuu. Se on liian pieni teini-ikäisille, mutta sopiva meidän pienille notkeille lapsenvartaloillemme. He ymmärtävät tämän. Kuulen nitinää ja rutinaa yläpuoleltani, kun pojat kulkevat lumirakennelman päällä ja pohtivat mitä tehdä. Sitten he alkavat hajottaa linnaa. Iso lohkare murtuu ja tumpsahtaa natisten luolan ainoalle suuaukolle.

Tulee hiljainen, kuplamainen pimeys. Äänet kantautuvat jostain kaukaa, kuin muovikelmun läpi. Kuulen oman hengitykseni, aistin kylmyyden ympärilläni. Ymmärrän, että tämä on juuri se tilanne josta on aina varoitettu. Kun yritän työntää lohkaretta pois, huomaan että se on potkaistu paikoilleen. Se ei hievahdakaan.

Mummon kutomat villatumput luistavat lunta pitkin, kun kaavin seinämää edessäni. Riisun ne ja kaivaudun paljailla käsillä lumeen. Kynsin ja revin minkä pystyn, mutta lumi on vanhaa, kovaa ja terävää. Suojasään lunta. Kuulen sydämen jyskeen korvissani. Pojat ovat sentään lähteneet.

Rehellisesti sanottuna en enää muista, miten pääsin pois.

Toinen: Olen jälleen kerran jäänyt kotimatkalla leikkimään läheiseen metsikköön, vaikka minun pitäisi mennä koulun jälkeen suoraan kotiin. On talvi, kenties taas kerran helmikuu, minä juuri kahdeksan täyttänyt. Leikimme korkean kalliomuodostelman päällä. Kun otteeni lipeää ja alan vääjäämättömästi pudota, ymmärrän, että nyt käy huonosti. Kallio on monta metriä korkea, alhaalla terävää kivikkoa.

Nyt minä kuolen, ajattelen kun katson kallion päälle jäävää ystävääni, enkä yrityksistä huolimatta saa kiinni lumisesta rinteestä. Putoan

ja tumpsahdan pehmeään, suureen lumisyliin. Makaan selälläni ja tapitan taivasta lamaantuneena siitä ajatuksesta, siitä totuudesta, että olen yhä täällä.

Ensimmäinen: Olemme Espanjassa, tai sitten Italiassa. Perheeni, minä ja ystäväperhe. Pihalla on pieni uima-allas, ei leveä mutta syvä. Polskin joutsenuimarenkaani kanssa, päässä kirkkaanvihreä lippalakki. Muut lapset pomppivat veteen ja leikkivät, aikuiset ovat vieressä, kuivilla, ottamassa aurinkoa ja keskustelemassa.

Olen joukon nuorin, en vielä kouluikäinen, enkä osaa uida. Polskin itseni uima-altaan laidalle ja nostan joutsenrenkaan pääni yli altaan reunuskivelle. Päästän otteeni irti reunoista, ja uppoan kuin kivi.

Pinnan alla on kirkasta, sinistä ja sameaa. Aurinko heijastaa pinnasta. Kuulen veden alle sisareni ja muiden lasten riemunkiljahdukset. Kuulen ja näen, kuinka he pomppivat veteen vain muutaman metrin päässä minusta. Heidän hyppyjensä mukana tulee miljoona pienenpientä kuplaa, jotka kehystävät heidän vartalonsa. Katselen tätä ja sitä, kuinka he uivat ketterästi takaisin altaan reunalle ja nousevat pois. Eivät huomaa minua.

Alan polskia jaloillani ja käsilläni. Tunnen, kuinka nousen lähemmäs pintaa; auringonkilo voimistuu. Juuri kuin olen rikkomassa pinnan, alan taas vajota vääjäämättömästi. Sama toistuu uudestaan, uudestaam, uudestaan… En muista, kuinka monennen kerran vain senttien päässä pinnasta alan taas vajota kun ymmärrän, etten enää tule pääsemään pintaan. En, vaikka tekisin mitä.

Keuhkojani polttelee ja mietin, miltä tuntuu vetää vettä henkeen. Joku iskeytyy sukkulana viereeni vedessä ja ehdin jo ajatella, että minut viimein huomattiin, kun viereeni tullut polskii jo pois. Ilonkiljahduksia. Vedenpyörteitä, lisää hyppyjä ja muita vesileikkejä. Ajatukseni lävistää ajatus, että ehkä minut onkin huomattu. On huomattu, mutta ei välitetä.

Jatkan polskimista, vaikka tiedän ettei se johda mihinkään. Ihmisen selviytymisvietti on yksi ihmeellisimmistä asioista, joita tiedän. Kun joka paikkaan sattuu ja ajattelen, että tältäkö tuntuu kuolla, että nyt, nyt on pakko vetää henkeä, käteni laskeutuu portaalle. Ponnistan itseni pinnan ylle ja purskahdan henkeä haukkovaan itkuun.

Muistan vain huutaneeni, että miksi kukaan ei tullut auttamaan.

***

Mutta: kertaakaan en kuollut, vaikka olin jo tehnyt sopimuksen kuoleman kanssa. Olin yhä vain elossa, vaikka niin ei pitänyt olla.

***

Olen miettinyt paljon, tekeekö menneisyyteni minusta ”paremman kuolevan” sitten kun aika tulee. Ihmiset eivät enää lue kuolemantaito-oppaita – vaikka kaikenlaiset kansalaisopistojen arkunnikkarointikurssit sekä kuolinsiivousilmiöt kuuluvat samaan jatkumoon niiden jälkimoderneina ilmentyminä –, joten voi kysyä, millaiset ovat keskivertosuomalaisen kuolemantaidot. Uskon, että kaikenlaiset kurssit ja muut muoti-ilmiöt tarjoavat vain kapean mahdollisuuden päästä pintaa syvemmälle. Kuolema kuorrutetaan ja se unohtuu joko poisheitettävän (kuolinsiivous) tai sitten uutta luovan (ruumisarkkukurssit) materian alle.

Yhtä kaikki, kuolema nähdään näissä tapauksissa materiana, vaikka kuolema itsessään ei ole materiaa.

***

Muita elämäni virstanpylväitä:

  • Vuosi 2013: Hankin kissan, jotta minulla olisi joku joka tarvitsee minua. En voisi tehdä itsemurhaa. Olen vastuussa itseni ulkopuolisesta olennosta.
  • Vuosi 2014: Parhaan ystäväni pitkäaikainen kumppani tekee itsemurhan. Hän vannottaa, että mitä ikinä maailmassa tapahtuisi, vaikka atomijärjestys hajoaisi ja muovautuisi uudelleen, minun täytyy luvata etten tekisi itselleni mitään. Ymmärrän hyvin hänen pyyntönsä. Itken, sillä äkkiä tajuan etten voi luvata sitä. En voi, vaikka kuinka haluaisin.
  • Vuosi 2015: Hankin toisen kissan, jotta vastuuni pysyä elossa olisi raskaampi. Kukaan ei halua käytöshäiriöisiä kissojani, jos minulle tapahtuu jotakin.

***

Siitä tulee strategia: Vuosien ajan yritän ankkuroida itseni elämään ulkoisten velvollisuuksien avulla.

***

Suuret muutokset harvoin tapahtuvat hetkessä. Niitä ei voi osoittaa ja sanoa, että juuri tässä näin tapahtui jokin käänteentekevä muljahdus tässä kummassa aika-tila-avaruudessa. Elämä ei ole aristotelisen draaman kaavan mukainen, eikä Freytagin kolmiosta ole hyötyä arjen selviytymistaitoja opetellessa.

Sain masennusdiagnoosin 25-vuotiaana. Silloin elämänkatsomustani ei enää voinut laittaa lapsen hölynpölyautomaatin tai teini-iän huomionhakuisuuden piikkiin. Työuupumus teki ajatuksistani vakavasti otettavia, aikuisia.

***

En löydä oikeanlaisia sanoja kuvaamaan sitä oivallusta, että jokin oli vuosien saatossa muuttunut pikkuhiljaa, kuin salaa. Jokin uudenlainen keveys tuntui olevan osa elämääni. Meni kuukausia, ehkä jopa vuosia, ennen kuin huomasin, mistä se johtuu. En halunnut enää kuolla, eikä elämä ja kuolema ollut minulle ”se ja sama”.

Olin 28-vuotias.

En ollut aiemmin tiennyt, miltä tuntuu haluta elää. Että elämänhalu on aktiivinen teko. Tai ehkä sittekin osasin jollakin tasolla aavistaa, sillä ratkaisukeskeisenä 10-vuotiaana ajattelin, että Elämänhalu-lehden tilaaminen voisi tarjota apua alituiseen kuolemankaipuuseeni. Luulin että lehti oli suunnattu niille, jotka halusivat kuolla.

Enää en tilaisi Elämänhalua (lehti lopetettiin vuodenvaihteessa 2003).

***

Viiden viime vuoden aikana olen halunnut elää, elänytkin. Mutta ennen kaikkea olen pelännyt. Olen takertunut säälittävän ohueen, juuri opittuun elämänhaluuni tiukasti. En halua päästää irti nyt kun olen viimein ymmärtänyt, että on mahdollista elää ilman alituista raskautta askelissa. Haluan haluta elää jatkossakin.

***

Kun maailma alkoi vähitellen sulkea läppiään ympäriltäni, seurasin pandemian aiheuttamia muutoksia ja muiden ahdistusta kiinnostuneena. Yhtäkkiä kaikki ympärilläni puhuivat sairastamisesta ja kuolemasta. Koronan luoma tyhjä tila aiheutti minussa lähinnä maanisen halun tehdä töitä. Aivan kuin pakenisin jotakin.

Ja eräänä keväisenä aamuna se tuli. Ensimmäinen ajatus, joka liian tarkasti tutkittuna olisi jonkinasteinen halu kurkottaa kohti tuonpuoleista. Vasta ymmärtäessäni vaaran likeisyyden havahduin siihen, miten tuttu tunne minulle oli, ja kuinka se oli puuttunut elämästäni jo vuosien ajan. Tunne muistutti jonkinlaista kieroutunutta kotiinpaluun nostalgiaa. Vaikka en minä sellaista kotiinpaluuta halua, enkä todellakaan sellaista nostalgiaa.

Korona ei aiheuttanut kuolemanpelkoa, vaan ennemmin potentiaalisen vaaran haluta kuolla.

En tiedä onko hyvä vai huono asia, etten pelkää kuolemaa. Pelkään enemmän sitä, että alan jälleen kerran haluta arkun pohjalle mätänemään. Näiden ilontäyteisten kuivien vuosien jälkeen. Koen olevani jonkinasteinen addikti, joka on taistellut eroon tuhoavasta riippuvuudesta, mutta joka elää loppuelämänsä alituisessa pelossa sortua vanhoihin tapoihinsa.

***

Suhteeni kuolemaan ei ole koskaan ollut rituaalinen, melodramaattinen saati taikauskoinen. Ennemmin se on ollut arkinen, banaali. Ajoittain jopa pragmaattinen; välillä pohdin, olenko elänyt sellaisen elämän, ettei minua harmittaisi mikäli kuolisin. Vastaus on aina sama: ei harmittaisi.

Uskon että tämä asenne, tai mielentila (”ei haittaa, vaikka kuolisin nyt”), on kaukaisin piste mihin minun on kuolemankaipuusta mahdollista päästä. Onko se hyvä vai huono tilanne, en tiedä. Riippuu kaiketi siitä, kysyykö asiaa lääkäriltä, terapeutilta, filosofilta vai taiteilijalta.

Itse lasken sen onnellisuudeksi. Olen päivä kerrallaan.

 

Marissa Mehr on kirjailja, kriitikko ja väitöskirjatutkija.

 

Lasten masennuksesta kertovat sitaatit ovat peräisin Tuula Tammisen artikkelista “Lapsen masennus” (Duodecim 2010).”

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KORONAPÄIVÄKIRJAT